Markojuhani Rautavaara – Lauluja Käärmesaaresta

markojuhani_rautavaara_lauluja_kaarmesaarestaHeräteostin Markojuhani Rautavaaran Lauluja Käärmesaaresta -cd:n. Heräteostin, vaikka ainoa kosketukseni miehen tuotantoon on Tanssiorkesteri Markojuhani Rautavaaran -82 ilmestynyt lp. Ostopäätökseen vaikutti myös Lauluja Käärmesaaresta -levyn julkaisija, eli Turenki records. Sen mitä olen Turengin julkaisuja hommannut, ovat ne aina olleet laadukkaita.

Lauluja Käärmesaaresta on julkaistu 2015, eli se on uutta musiikkia. Uuden musiikin löytäminen ja kuunteleminen on aktiivisesti musiikkia kuluttavalle tärkeää. Pelkkiin vanhoihin suosikkeihin jämähtäminen koko aikuisiäkseen ei kannata. Markojuhani ei tietenkään ole uusi artisti, ikänsäkin lähentelee jo kuuttakymppiä. Bändejä ja levyjä hänellä on takanaan pitkä litania.

Lauluja Käärmesaaresta on amerikkalaisesta juurimusiikista – texmex, blues, kantri, rock’n’roll – vaikutteita ottanutta suomalaista iskelmämusiikkia. Monien vanhenevien rockmuusikoiden tapaan Rautavaarakin ammentaa juuriltaan ja suomalaiset juuret ovat iskelmässä. Tosin Rautavaara kuuluu jo sukupolveen, joka on viettänyt koko elämänsä myös rockmusiikin parissa. Sen kuulee. Puhun silti hänen musiikistaan iskelmänä.

Me pop- ja rockmusiikin parissa varttuneet emme välttämättä vanhetessamme siirry nykyiskelmän kuuntelijoiksi. Perinteistä iskelmää, sitä jota voi kuunnella myös kotioloissa, sitä mitä tehtiin 50-, 60- ja 70-luvuilla, sitä kun ei enää ole. Suoraa tanssimusiikkia tehdään, samoin popiksi tai rokiksi kutsuttua särmätöntä iskelmämusiikkia. Mutta suuria iskelmäsäveltäjiä ei enää ole. Matti Mikkolasta voisi vähemmällä kunnianhimolla sellainen tulla. Toivottavasti kuitenkaan ei.

Koska iskelmä on meillä kahden tv- ja radiokanavan parissa kasvaneille kuitenkin verenperintöä, niin tällainen Rautavaaran tapainen kantrihenkinen, silti perinteisen iskelmällinen musiikki on meille soveliasta vanhenemisen soundtrackia. Tässä on lapsuuden fiilistä. Nostalgiaa. Nostalgiaan vajoamista kannattaa tietenkin varoa, ettei sen uuden musiikin kuuntelu unohdu. Silti on hienoa, että musiikki tuo lapsuuden ja nuoruuden mieleen. Lauluja Käärmesaaresta tuo.

Lauluja Käärmesaaresta sisältää bluesahtavaa slidekitaraa, texmex-haitaria, muutaman biisin verran kovaa rokkia, hienoja slovareita. Jos muutaman biisin erikseen mainitsen, niin Rikkinäinen taivas on toivottavasti paljon radiosoittoa saanut huippuiskelmä, Kysyn ja Raikulipoika rootsinnettua Leevi and the Leavingsia, Synkkä metsä kuin CCR soittamassa Tony Joe Whitea, lievästi modernein rytmein ryyditetty Kakofoniaa anssikelaa ja Markojuhanin isän Einojuhanin sovittama Viimeisen virran soutaja harvinaisen syvää, Marja Mattlarin mieleentuovaa laulelmaa.

Sami Yaffa soittaa bassoa levyn rokeimmalla, introltaan New Orleans -henkisellä kappaleella Kipu. Rautavaaralla on yhteistä historiaa Yaffan kanssa. Lauluja Käärmesaaresta on ammattimiesten tekemää, soitannollisesti laadukasta musiikkia. Silti se on ilahduttavan kotikutoinen. Musiikki ei ole hengettömien studiomuusikoiden vääntämää pakkopullaa, vaan elävää. Hyvä soittotaito ei ole kirosana.

Leevi and the Leavingsia en voi olla Rautavaaran yhteydessä mainitsematta. Rautavaara viljelee teksteissään göstasundqvistmaisia kielikuvia, ilman Sundqvistin pirullista virnuilua. Sundqvistin laulut ovat herkkyydestään huolimatta sivullisen tarkkailijan kertomuksia, Rautavaaran henkilökohtaisia. Sivullisuudestaan ja virnuilustaan huolimatta Sundqvist pääsi kuitenkin syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan. Rautavaaran laulut ovat häntä itseään, eivät Sundqvistin tekstien tapaan koko kansaan yleistettävissä.

Rautavaara on Sundqvistin ikäluokkaa, mutta hänestä tulee mieleen myös Arttu Wiskari. Rautavaara on kuin musiikkidiggarin Wiskari, jonka kuuntelua ei tarvitse nolostella. Mielestäni ei Wiskarinkaan, mutta jostain syystä hänestä tullut monille ”vakavasti popmusiikkiin suhtautuville” kirosana. Onneksi en ole vakavahenkinen. Wiskari on onnistunut tekemään kansaanmenevää omaa juttuaan ja on laulajana ihan omaa luokkaansa. Rautavaaran musiikissa kuuluu americana ja Wiskari lauloi ennen suursuosiotaan ymmärtääkseni bluesia.

En aliarvioi Rautavaaran musiikin omaperäisyyttä, vaikka vertailen häntä ties mihin tuttuihin nimiin. Vaikutteet kuitenkin musiikissa kuuluvat. Niiden pitää kuulua. Rautavaaran Lauluja Käärmesaaresta täyttää paitsi rockmusiikin kriteerit, myös sen iskelmätarpeen, joka meillä kahden tv-kanavan ja Yleisradion rinnakkaisohjelman parissa kasvaneella ikäpolvella sydämessään on.

 

 

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s