Kurjien Kappeli

kurjien_kappeliMotto: Kyllä ihmisellä voi olla periaatteita, vaikkei niiden mukaan eläisikään.

Tuota loistavaa aforismia olen yrittänyt elämässäni noudattaa. Periaatteista kannattaa pitää kiinni vain niin pitkään, kun se on järkevää. Yksi periaatteistani on ollut, että kirjoitan blogissani ainoastaan fyysisistä levyistä. Ei minulla mitään suoratoistoa vastaan ole, se ei vain ole minun juttuni. Vaikka katson elokuvat Areenasta tai Netflixistä ja vaikka toisinaan luen e-kirjoja. Mutta musiikki. Sen pitää olla paitsi kuunneltavaa, myös käsinkosketeltavaa.

Vaan kun nätisti pyydetään, teen mitä vaan. Kurjien Kappeli -nimisen orkesterin rumpali Jyrki Saarimaa niin teki ja siksi kirjoitan arviota toistaiseksi vain suoratoistopalvelussa julkaistuista kahdesta singlestä. Jos Saarimaa ei olisi ollut ennestään tuttu Maanvaiva-nimisestä orkesterista, olisin jättänyt tämän merkinnän tekemättä. Tietenkin haluaisin bändiltä fyysisen levyn, mutta eihän näin marginaalisella musiikilla saa levystä millään edes omiaan pois.

Kurjien Kappeli on konkareiden orkesteri. Siinä soittaa elämää monelta kantilta nähneitä miehiä. Kurjien Kappelin nimi juontaa juurensa Helsingin ensimmäisestä, edelleen toimivasta, asunnottomien yömajasta. Bändi ei valinnut nimeään sattumalta, vaan kokemuspohjaisesti.

Jyrki Saarimaa on siis bändin rumpali. Laulaja-lauluntekijä Jan Norrgrann ja kitaristi Matti Rossi ovat minulle tuntemattomia. Rossi ei ole se vastikään menehtynyt Matti Rossi, tietenkään. Bändillä on uusi basisti, Marko Ylikoski, mutta hän ei ilmeisesti vielä näillä julkaisuilla soita. Basson hoitaa Norrgrann.

Kurjien Kappeli on vanhojen punkkien musiikkia. Uutta aaltoa. Tai tosi vanhaa aaltoa, nykyisin. Kurjien Kappeli ei pogoa, ei räyhää. Siinä on kuitenkin punkin ideaa, sen tehokasta voimaa. Ei tietenkään nuoruuden energiaa, vaan hyvällä tavalla vanhenemisen tuomaa seesteisyyttä. Ei hiipumista, ei väljähtyneisyyttä, vaan nimenomaan seesteisyyttä. Bändi ei yritäkään olla moderni, vaan tekee sitä minkä osaa ja mitä rakastaa. Ja hyvin Kurjien Kappeli osaa. Huomaa, että kyse on kokeneista soittajista, niin hyvin bändi toimii.

Pidän punkista, mutta se ei ole minulle uskonto. Sitä se kaikkein puristisimmille vanhoille punkeille tuntuu edelleen olevan. Kaikkea musiikkia verrataan punkkiin, eikä mikään vedä sille vertoja. Minulle punk on lapsuuden kesien musiikkia, tyylisuunta muiden joukossa. Ei ideologia.

Kurjien Kappelin voimavara on hyvät biisit. Sanoitukset ovat onnistuneita, samoin sävelet. Melodiat ovat kyllä melko samantyyppisiä kautta linjan, mutta so what. Vaikka Kurjien Kappeli on rankka kitarabändi, on biiseissä herkkyyttä. Rakkauden jäämeri on häpeilemättömän melankolinen ja nostalginen, rauhallinen ja mieleenjäävä voimaballadi. Maailmaan hukkuneet kuin joku Pelle Miljoonan hempeilybiisi rankennettuna. Siinä on sellaista Hyvää yötä maailma -fiilistä, omakohtaista tilitystä. Norrgrannin lauluääni on raaka, mutta hyvin se hempeilyynkin sopii. Mikään balladi Maailmaan hukkuneet ei kuitenkaan ole. Se on muuten vain herkkä. Mielen uhrijuhla on vähän rankempaa räimimistä ja Maailmankaikkeus tämän nelikon reippain rock’n’roll-biisi.

Hyvä bändi, levyä kehiin. Minä lupaan sen ostaa, varmaan bändiläisten kaverit ja sukulaisetkin. Vanhat punkit eivät välttämättä kuole tai muutu karikatyyreiksi itsestään. Ne voivat myös vanheta tyylikkäästi. Näin tekevät Kurjien Kappelin pelimannit.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s