Lyhyitä lauselmia levyhyllyni eri aloilta

suvilevytSuomen kesä eroaa muista vuodenajoista siten, että yleensä ei sada lunta tai räntää. Näin runon ja suven päivänä, leivinuunia lämmittäessäni ja ruisrääkän laulua korviini odotellen, on hyvä kaivella levyhyllystä kaikenlaista mukavaa kuultavaa. Ulkona kun ei tarkene olla.

Vuoden 1989 todistetusti paras metallialbumi oli Jethro Tullin Crest of a knave. Se voitti tuolloin parhaan metallialbumin Grammyn. Koska levy itse asiassa ilmestyi 1987, niin sitä voinee pitää paitsi vuoden 1989, myös koko 80-luvun jälkipuoliskon parhaana metallialbumina. ”Huilu on raskas, metallinen instrumentti”, kommentoi Ian Andersson palkintoa. Ennakkosuosikkina palkinnon saajaksi oli joku Metallica jollain …and justice for all -levyllään, mutta ei moisella aloittelevalla orkesterilla ollut kisassa mitään mahdollisuuksia.

Hyvä levy Crest of a knave onkin. Parhaat hetket ovat Farm on the freeway ja Budapest. Aika paljon Andersson kuulostaa Mark Knopflerilta. Mutta että metallia? No, ajat olivat tuolloin toiset. Metalli ei ollut samanlaista koko kansan viihdettä kuin nykyisin. Aika pihalla palkintoraati kuitenkin oli.

Minulle metalli on täysin eri asia kuin heavy. Heavy on jytää, jossa on groove ja Jethro Tull on tehnyt monia hyviä jytäbiisejä. Waldemar Wallenius tosin loihe joskus lausumaan, että ”en minä esimerkiksi Jethro Tullia halventaisi kutsumalla sitä jytäbändiksi, enkä myöskään Sladea ylentäisi.” Pidettäköön tätä lopullisena totuutena asiasta.

Metallista puheenollen. Muutama päivä sitten tein uroteon ja kuuntelin Iron Maidenin The book of soulsin ensimmäistä kertaa yhteen menoon kokonaan. Oli se urakka, kolme lp:tä. Bändi, joka 80-luvulla teki lukuisia kerrasta mieleenjääviä iskusävelmiä, on jo parikymmentä vuotta tehnyt enimmäkseen hitaita, pitkiä proge-eepoksia. Toisinaan tuntuu, että bändi tekee vain musiikkia, ei biisejä. Mutta sen kun tekevät. Iron Maiden on sen tason bändi, että tehköön vaikka sketsiviihdettä, jos siltä tuntuu. Siihen ei kenelläkään ole nokan koputtamista. Eikä The book of soulsin progeilustakaan auta valittaa, koska levyn paras biisi on sen pisin ja vähiten ironmaidenmainen Empire of the clouds.

Välillä tuntuu, että perinteisellä, vanhakantaisella ja kovaäänisellä rockmusiikilla ei ole enää mitään annettavaa kenellekään. Ei annettavaa, ei tarvetta, ei kysyntää. Silti aina tulee nuoria, jotka sellaisen musan löytävät ja omakseen ottavat. Blues Pills yhtenä esimerkkinä. Blues Pills, joka toisella albumillaan, Lady in gold, löysi itsensä. Jytäävään hämyrokkiin on tullut mukaan nyansseja sekä ihastuttavia soul-elementtejä, jotka kruunaavaat 70-lukulaisen jytä- ja hämyrokin.

On aina komeaa kuultavaa, kun nuori bändi tajuaa olevansa hyvä ja painaa menemään hurjalla innolla. Lady in gold on Blues Pillsin momentum, se hetki, jossa kaikki tuntuu onnistuvan. Tai no, kaikki ja kaikki. Levyn soundit ovat kehnot. Vaan kun väntää stereoiden nupit kaakkoon ja unohtaa nihkeilyn, niin kyllä meinaan toimii! Hienoa, että nuoriso tekee myös sellaista musiikkia, josta me vanhukset tykkäämme.

Sitten lisäämään puita kamiinaan ja etsimään villasukkia, kesäyön onni omanain.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s