Anonyymit addiktit, 50. istunto

davies-Hei Mika.

-Hei.

-Olet päässyt siihen asemaan, että sinun ei tarvitse tilata levyjä tai käydä levykaupassa. Sinulle tuodaan levyt kotiin tai työpaikalle. Joko pyynnöstä tai yllättäen ja pyytämättä.

-Niin no. Joo.

-Ns. ystäväsi käyttävät armottomasti hyväksi hädänalaista tilaasi ja dumppaavat sinulle kaikki ne levyt, joita eivät itse tarvitse.

-Ei ei ei. Ei se noin mene. He vain tietävät minkälaisesta musiikista pidän ja tarjoavat ystävällisyyttään levyjään minulle.

-On ainakin helppoa tuo. Sinä kun pidät mistä tahansa äänilevylle kaiverretusta musiikista.

-Enkä. En vain viitsi vaahdota siitä, mistä en pidä. On järkevämpää vaahdota siitä, mistä pidän. Sitä paitsi tilaan levyjä edelleen. Ja käyn kivijalkaliikkeissä aina kun mahdollista. Tälläkin viikolla tuli Pekko Käpin uusin ja Radiopuhelimien uusintapainos Rokkiräjähdyksestä. Ja Mara Ballsin uusin on tulossa.

-Niinpä tietysti. Mutta otetaan yksi esimerkki näistä yllättäen ja pyytämättä työpaikallesi tuoduista ystäviesi ylijäämälevyistä. Ray Daviesin Americana. Olisitko ostanut tämän kaupasta, vapaaehtoisesti?

-Ehkä. Ehkä en. Mutta nyt sain halvalla.

-Oletko huomannut, että lapsesi sanovat sinua Sulo Viléniksi?

-Hah. Ovat pahoja suustaan. En ymmärrä mistä ovat oppineet.

-Onko Daviesin, tuon vanhan ukon, uusi levy edes hyvä?

-No joo. Minulla on aina ollut vähän kaksijakoinen suhtautuminen Kinksiin. Bändillä on valtavasti hienoja biisejä ja levyjä, mutta Daviesin peribrittiläinen sisäoppilaitosääni aiheutti aikanaan ärtymystä.

-Miksi sitten kuuntelet sitä?

-No ne hyvät biisit! Kinks on hieno bändi. Ja olen vanhemmiten oppinut sietämään Daviesin ääntä. Jopa pitämään siitä. Äänellään se variskin laulaa.

-Huonoja ne muutkin brittipopparit ovat laulamaan.

-Turhaan yrität ärsyttää. Olen jo turtunut tuohon väitteeseen. Kinks on siitä jännä bändi, että se on englantilainen. Siinä missä esimerkiksi Beatles ja Stones ovat oikeastaan amerikkalaisia. Vaikka Kinks on ammentanut samoista lähteistä kuin Beatles ja Stones, on se paljon niitä brittiläisempi. Vähän niin kuin The Who. Daviesin lauluääni tekee samanlaisen vaikutuksen, kuin Gösta Sundqvistin tekstit. Molemmat kuulostavat kyyniseltä virnuilulta ja aina tai ikinä ei voi olla varma onko tämä tehty vakavissaan vai piruilumielessä. Kuvitteellista yläluokan brittiläisyyttä.

-Joopa joo. Mutta kysyin Americanasta. Onko levy edes hyvä?

-On se. Esimerkiksi Poetry on todella hyvä biisi. Change for change on komea blues, vaikka Daviesin jo aika heiveröinen ääni ei oikein bluesiin riitä. Yli seitsemänkymppinen äijä kuitenkin. I’ve heard that beat before lainaa nostalgisesti All day and all of the nightia. Se on muutenkin perin kinksmäinen biisi, Sunny afternoonin tyylinen. Message from the road ja pari muuta biisiä voisivat olla suoraan Tom Pettyn levyltä. Americanalla on rokkia ja kantria ja bluesia ja poppia ihan onnistuneena sekoituksena.

-Eli ei mitään sellaista, jota ei olisi kuultu jo vuosikymmeniä sitten? Tarpeetonta musiikkia?

-Pöh. Elämässä on kovin vähän asioita, jotka ovat tarpeellisia. Ruoka, juoma, katto pään päällä, lapset ja puoliso, jonkinlainen toimeentulo. Kaikki muu on viihdettä. Americana on yhtä tarpeellista tai tarpeetonta, kuin mikä tahansa muukin musiikki.

-Eli huono levy?

-No ei. Tämä on mainio esimerkki siitä, että vanhenevien poppareiden kannattaa suuntautua erilaisille juurimusan alueille. Turha eläkeläisten on yrittää toistaa sitä, mitä tekivät 50 vuotta nuorempina. Iän ja kokemuksen pitää antaa kuulua.

-Riittää sinulla levyjä ostettavaksi, kun nämä vanhat jäärät eivät ikinä lopeta levyttämistä.

-On se parempi, että ne tekevät levyjä, kuin että makaisivat sairaalan geriatrisella osastolla tai säilöttäisiin kunnalliskoteihin. Josta tulikin mieleen, että pitää panna Chuck Berryn viimeiseksi jäänyt lp tilaukseen.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Anonyymit addiktit, 50. istunto

  1. Kimmo sanoo:

    Tätä levyä en ole vielä kuullut kuin ohimennen, mutta siinä vaikuttaisi olevan kaikki ne mausteet, jotka tekivät Kinksistä ehkä sen yhtyeen, joka loppujen lopuksi jäi elämään 60-luvulta. Ray Davies on ylittämätön elämän ja ihmisten tarkkailija, eikä hän koskaan ole antanut esim. lauluäänensä rajoitusten tai bändin rähmäkäpäläisyyden estää visionsa toteuttamista. Ray ja Kinks keksivät mm. hevin, teema-albumit, ”myötätuntoisen sarkastisen sosiaalisen kommentoinnin”, nostalgian… mitä vielä? Saisi tehdä levyjä vähän tiheämmällä tahdilla…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s