Deep Purple – Infinite

infinite”Kaikista maailman bändeistä sinä kuuntelet Deep Purplea!”

Näin hämmästeli stereotyyppinen taideopiskelija maihareineen ja palestiinalaishuiveineen taiteilijaystävälleni, yllätettyään hänet kuuntelemasta maalaushommiensa taustamusiikkina Purplea. Tapaus kuvastaa hyvin Deep Purplen olemusta. Se ei ole hipstereiden ja erikoisuudentavoittelijoiden musiikkia. Purple on kuin villasukka tai pitkät kalsarit: ei järin seksikäs, ei koskaan muodissa, mutta äärimmäisen tarpeellinen ja käytännöllinen. Lämmin. Musiikkia ilmaston mukaan pukeutuville tasamaan tallaajille. Tavallisille veronmaksajille, pienestä ja hiljaisesta elämästä pitäville ihmisille.

Ostin Deep Purplen Infiniten heti sen ilmestyttyä. Stop the press, juu. Sisäkannessa bändin jäsenet on ikuistettu jäävuoreen. In ice. Edellisen levyn jälkeen odotukseni olivat korkealla. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin hämmentynyt. Pettynyt? Toisen kuuntelun jälkeen huokasin helpotuksesta. Kolmannen kuuntelun jälkeen en juossut pellonreunaan julistamaan Infiniten suuruutta, mutta olin onnellinen siitä, että 49 vuotta ensimmäisen albuminsa julkaisun jälkeen orkesteri on edelleen hyvissä voimissa. En taas ihan vähään aikaan ole kuunnellut yhtä levyä näin monta kertaa peräkkäin. Infinite-lp:n mukana tuli levytyssessioista kertova dvd, mutta sitä en ole vielä katsonut.

Infiniten aloittava Time for bedlam säikäytti. Biisi on sinkulta tuttu, mutta nyt se kuulosti kummalliselta. Ian Gillanin aloittaessa tajusin, että levyä pitää soittaa 45 rpm… Olen vanhanaikainen ihminen ja mielestäni etiketissä pitäisi ilmoittaa, jos 12-tuumaisen vinyylilevyn pyörimisnopeus on jotain muuta kuin 33 1/3 rpm. Osa vinyyliversion ostajista ärsyyntynee jatkuvasta puolenvaihdosta. Onneksi cd on keksitty.

Nopeampi vauhti paransi Time for bedlamia kummasti. Kappale antaa esimakua siitä, että iästään ja tavallisuudestaan huolimatta bändi jaksaa elää ajassa. Toisaalta tämä on Steve Morse -ajan perus-Purplea, toisaalta ei. Kuulija jää hämmentyneeseen odotuksen tilaan.

Hip boots on Morse-ajan perus-Purplea. Menevä jytä. Siinä missä Infiniten ensimmäinen kuuntelu meni hämmästellessä, aloin toisella kuuntelulla Hip bootsin soidessa miettiä, kuinka monta kertaa joudun vielä käyttämään termiä ”Morse-ajan perus-Purplea”…

All I got is you on sekin cd-sinkulta tuttu. Rauhallisen alkunsa ja nimensä takia se vertautuu edellisen albumin All the time in the worldiin. Ei mene sen edelle, mutta melkein pääsee rinnalle. Don Aireyn soolo tuo mieleen Burnin. Jos ovat bändin jäsenet vanhoja, niin sitä taitaa olla kuulijakin: aikani mietittyäni jouduin tarkistamaan Wikipediasta minkä niminen heppu Purplessa soittaa koskettimia. Olen huolestunut muististani.

Ian Paice soittaa läpi levyn todella groovesti ja All I got is youlla hän yllättää hiphop-vaikutteilla. Deep Purple on Ian Paicen orkesteri. Hän on ollut mukana kaikilla bändin levyillä ja Perfect strangersin pientä notkahdusta lukuun ottamatta ollut loistava ja oleellinen osa Deep Purplen rock’n’rollin rollia.

One night in Vegas ja Get me outta here ovat Morse-ajan… Ääh, tiedätte kyllä. Get me outta here on levyn heavyin biisi. Purple on nykyisin parhaimmillaan The suprisingin kaltaisissa hieman rauhallisemmissa kappaleissa. The suprising tosin on progemaisen vaihteleva, jytääkin siitä löytyy. Fiilis on kauhuelokuvamainen. Upeaa kuultavaa.

Johnny’s bandilla palataan rock’n’rolliin. And it feels good! Kertosäe voisi olla Bruce Springsteenin tai Little Stevenin kynästä. On the top of the world taas, se on… Niin. Morse-ajan jne. On the top of the world sisältää sellaisen harvinaisuuden, kuin lähes saumattomasti kappaleeseen sopivan puheosuuden. Sellaisia harvoin kuulee.

Birds of prey ei ole väärinkirjoitettu Uriah Heep cover, vaan hämärä hämyily. Gillanin ääntä on käsitelty jollain modernilla härpäkkeellä, ja kosketinsoitinsoolo on erikoista avaruuspimputtelua. Gillanin ääntä on muutenkin studiossa käsitelty aiempaa enemmän. Lienee ymmärrettävää. Birds of prey on The suprisingin ohella levyn parhaimmistoa. Infiniten päättää Roadhouse blues. Doorsia, tietenkin. Purplen versiossa paino on sanalla blues. Mielikseen sitä kuuntelee. Purple on kuitenkin harvoin soittanut bluesia.

En odottanut Infiniteä samalla innolla kuin aikanaan Perfect strangersia, mutta odotin kuitenkin. Ei se silti samanlaista innostusta aiheuttanut, kuin Now what?! heti kättelyssä. Infinite ei ole lankulla päähän -levy, vaan hitaammin avautuvaa sorttia. Bändi on modernisoinut soundiaan, paikoin suorastaan yllätyksellisesti. Yllätyksellisyys ja Deep Purple eivät ole pitkään aikaan kuuluneet samaan lauseeseen. Hienoja levyjä se on silti tehnyt. En vielä pysty samanlaisiin hehkutuksiin, kuin Bananasin ja Now whatin kohdalla. Mutta täytyy kunnioittaa, että bändi jaksaa jossain määrin uusiutua. Ehkä nuo alussa mainitsemani hipsteritkin vielä innostuvat…

Now what?! innosti lähes samalla tavalla kuin Black Sabbathin komea 13. Infinite tuntuu hieman Abandonin kaltaiselta välityöltä. Abandon ei tosin ole huono levy, eikä ole Infinitekään. Kun nyt kirjoitan näitä viimeisiä rivejä levyn soidessa, kuulostaa se taas paremmalta kuin edellisellä kuuntelulla.

Onko Infinite välityö? Koenko seuraavan kuuntelun jälkeen valaistumisen ja nostan Infiniten bändin parhaimmaksi tekeleeksi? Tulevaisuus näyttää. Onko Infinite Deep Purplen levytysuran päätös? Tuskin. The Rolling Stoneskin elää vielä.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Deep Purple – Infinite

  1. Michka sanoo:

    Oikein mielikseen tuota kuunteli, mutta ensikuuntelulla ei tosiaan mitään älytöntä innostusta saanut aikaan. Ehkä se OHO-reaktio on jo käytetty Now Whatin kanssa ja tämä tuntuu olevan sille aika looginen jatko. Lisää kuunteluita, ehdottomasti ja kyllä tämä lätty sen kestää.
    Kerropa muuten ihmeessä lisää aiheesta ”Perfect strangersin pientä notkahdusta…”.

    • Mika sanoo:

      Et ole ensimmäinen, joka pyytää asiasta kertomaan… Paice on siis pirun hyvä rumpali, ihan hirvee groove. Mutta jostain syystä Perfect strangersilla – joka on siis todella hyvä ja etenkin tärkeä levy – häneltä puuttuu se groove. Soittaminen on melkoista halonhakkuuta joitain nopeampia biisejä lukuunottamatta. En ymmärrä soittamisesta muutenkaan, enkä etenkään rumpujen soittamisesta, mitään. Silti se hakkaaminen häiritsee, kun sitä vertaa ihan mihin tahansa muuhun Purplen levyyn.

      • Michka sanoo:

        Okei. Sain tosta kiinni. Taitaa olla ajalle tyypillinen tuotantotekninen ratkaisu. Nyt soitetaan HEVIÄ! Hakkaa niitä pannuja!

      • Mika sanoo:

        Voipi olla. Jos en väärin muista, niin Paice itse jossain Deep Purple kirjassa kertoi olleensa ”hukassa” noihin aikoihin. En nyt pysty tätä tietoa mistään kaivamaan, mutta ei noita Deep Purple -kirjoja kovin paljoa suomeksi ole. Tai sitten se oli jossain haastattelussa.
        Perfect strangers on joka tapauksessa hieno levy.

  2. Janne sanoo:

    Kahdeksan kuuntelukertaa takana ja nyt uskaltaa sanoa: paras mkMorse

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s