The Stone Roses – s/t

stonerosesThe Stone Roses on paras. Näin luin Soundista 1990-luvulla. Menin hypeen mukaan ja hommasin bändin debyyttialbumin. Nyt, vuonna 2017. 28 vuotta julkaisun jälkeen.

Soundin arviota lukuun ottamatta The Stone Roses meni minulta reaaliaikana täysin ohi. Vuosikymmenen vaihteeseen ja 90-luvun alkuvuosiin osui muista kiireitä. Ylioppilaskirjoitukset, armeija, opiskelu, muutto Helsinkiin, työelämään siirtyminen, aikuisuuden opettelu. Meni muutama vuosi siten, että musiikki ei määrännyt. Kovimpia kolahduksia olivat lähinnä kotimaiset räminärokkia soittavat indiebändit.

Ehkä vuosikymmenen vaihde oli muutenkin vaisu musiikin suhteen? Kukaan ei tehnyt vallankumousta. U2 ja Metallica muuttuivat dinosauruksiksi. Grunge oli vasta tulossa, samoin jollottavan brittipopin uusin aalto. Räppi oli kovassa nosteessa, se noste on säilynyt näihin vuosiin saakka. 80-luvun alun innovatiiviset syntikkabändit ja Big Countryn kaltaiset kitarabändit hiipuivat pois. Tukkahevibändit siirtyivät rootsimpaan ilmaisuun tai kuolivat. Ehkä The Stone Rosesin ja R.E.M:n kaltaiset helisevät kitarabändit kuulostivat tuohon saumaan tuoreilta. Ne olivat edelläkävijöitä.

En ennen tätä päivää ollut tietoisesti kuullut yhtään The Stone Rosesin biisiä. Ensin ajattelin, että oliko -89 tosiaan niin huono musavuosi, että tästä tuli maailman paras levy? Muitakin hyviä silloin ilmestyi. Pistepirkkojen Bare bone nest, David Byrnen Rei momo, Kate Bushin The sensual world, Elvis Costellon Spike, Dylanin Oh mercy, Neville Brothersin Yellow moon, Radiopuhelimien K.O, Tom Pettyn Full moon fever. Ja mitä lie muutakin.

The Stone Rosesin debyytin hyvä fiilis kuitenkin kolahti. Mainio levy, vaikka ei aiheuta suuria tunnemyrskyjä. Bändi yhdistelee hienosti oman aikansa nykyaikaa ja 60-luvun folkhenkistä byrds-helinää. Orastavan tanssittava, myöhemmin trip hopiin kulminoituva nörttimäinen ysäriahistus yhdistyy kukkaishippeilyyn.

Vaikka olen enemmän bluespohjaisen, rajumman musiikin ystävä, niin välillä tällainen häikäilemättömän kaunis popmusiikki toimii. On mahdollista, että otan The Stone Rosesin kuunteluun useammin kuin The Smithsin tai Prefab Sproutin tai Belle & Sebastianin. Tai sitten levy hautautuu hyllyyn monien muiden kaltaistensa tavoin, koska sieluni huutaa bluesia ja jytää. Ja muutaman vuoden päästä teen hyllystäni löydön. Että on tullut tällainenkin ostettua nuorena miehenä. Alle viisikymppisenä.

Soundi vertaisi jutussaan jalkapalloa ja rockmusiikkia. The Stone Roses oli Brasilia, koska Brasilia on paras. Vuoden 1990 MM-kisoissa Brasilia pelasi kuitenkin tylsää, ei ollenkaan brasiliamaista jalkapalloa. Kisat olivat tylsät. Maailmanmestaruuden voitti – tietenkin – Saksa. Vuonna 1994 The Stone Roses julkaisi toisen albuminsa ja Brasilia voitti maailmanmestaruuden.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: The Stone Roses – s/t

  1. Michka sanoo:

    Jopa Claptonilta tuli vuonna -89 ihan ok levy. En oo tosin sitä kuunnellut siiten 90-luvun, joten en tiedä kuinka se on aikaa kestänyt, mutta silloin aikanaan tykkäsin.

  2. Michka sanoo:

    Nykyään on myös sellainen maailmanlaajuinen tietoverkko, josta tuollaisia asioita voi tarkistaa, jos ei hyllylle jaksa könytä. Kyseessähän oli siis Journeyman.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s