Levyaddiktin päiväkirjasta osa 5

ajan_savelTeininä, 30 vuotta sitten, en voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa vinyylilevyjen kuuntelu on 2000-luvulla. Ei saa käyttää levyharjaa. Ei saa säilyttää levyä alkuperäisessä sisäpussissa, ei ilman suojamuoveja. Ei saa kuunnella matkasoittimella, ei saa pestä vedellä. Yhdenkin rapsauksen takia pitää levy palauttaa myyjälle. Silloin ennen äänilevyjä ei varottu kuin lapsen silmää. Niitä kuunneltiin.

Hyvä on levyistä huolta pitää, en minä sillä. Itselläni ovat kaikki uutena ostamani levyt suht hyvässä kunnossa. Vaikka ostan, säilytän ja kuuntelen niitä väärin. Ymmärrän, että häiritsevästi napsuva levy palautetaan. Se ei vain tullut mieleenkään 80-luvulla. Todennäköisesti Radioapajan myyjä olisi viskannut minut pihalle, jos olisin yrittänyt. ”Itte pilasit.”

Heti ensimmäinen ostamani lp jumittui paikalleen kolmannessa biisissä. Semmoista nyt vain sattui. Harmitti, mutta neulaa käytiin tönäisemässä eteenpäin ja se siitä. Nyt, tuhansia levyjä myöhemmin, paikalleen jumittuvia levyjä on hyllyssäni ehkä 2-3 kappaletta. Maailman suurin ongelma se ei siis ole.

Jotkut vanhat levyni rahisevat, etenkin sinkut. Ei haittaa. Etenkään silloin, kun kuuntelen niitä matkasoittimella. Siitä sympaattisesta vehkeestä tulee aina niin hyvä fiilis, että melkein mikä vain kuulostaa hyvältä. Ei liene ihme, että 50 vuotta vanha, mahdollisesti jukeboksissa ollut levy ei näytä eikä kuulosta uudelta. Ei näytä, eikä kuulosta viidettäkymmenettään käyvä kuuntelijakaan. Naarmuja on. Kolhuja ja muuta kulumaa. Kohta ehkä ringwearia päälaella.

Musiikki on harvoin pelkkää musiikkia. Se on myös muistoja, nostalgiaa. Hetkiä eletyssä elämässä. Sieluun piirtyneitä hymyjä ja haavoja. Elämän jälkiä. Levyissä saa olla niitä samoja merkkejä.  Joillain kolhuilla on tarina. Ensimmäisen Sgt. Pepperini sisäpussista on palanut kulma pois. Kynttilävälikohtauksen muiston arvo on suurempi, kuin sen aiheuttama levyn reaaliarvon lasku.

Levyt ovat vanhoja, kuulija alkaa olla vanha. Muusikot vielä vanhempia. 60-luvulla tai aiemmin aloittaneet bändit ja artistit ovat väistämättä uransa loppusuoralla. Legendat häviävät. Enää ei mene pitkään, kun kaikki keikkailevat ja levyttävät muusikot ovat omaa ikäluokkaani ja nuorempia.

Niin se käy ja niin sen pitää käydä. Se on sitten itsestäni kiinni, haluanko seurata nuoria, nousevia kykyjä.

Mutta tiedättekö mikä on pelottavaa? Nuoret musiikkitoimittajat. Rocklehdet muuttuivat ihan pilipalimeiningiksi, kun vanhat jäärät korvattiin sirkeäsilmäisillä nuorilla. En voi luottaa parikymppisen kollin levyarvosteluun. Enkä sellaisen, joka ei ole ikinä kuullut Hurriganesin Roadrunneria tai Pink Floydin Animalsia. Se nyt ei vaan käy.

Täydellisessä maailmassa eläkkeelle joutuneet rocktoimittajat perustaisivat lehden, jossa kirjoittaisivat uudesta musiikista. Lehteen pääsisi töihin, jos on todistettavasti kirjoittanut Ajan säveleen tai Musaan. Miettisen kohdalla voitaisiin tehdä poikkeus.

Se olisi sopiva lehti meille ikärasisteille.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
This entry was posted in Huuhaa. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s