Graeme Thomson – George Harrison

harrison”Isä, mikset ole kertonut minulle, että olit Beatlesissa.”
”Ai, anteeksi. Olisi varmaan pitänyt kertoa.”

Tämä George Harrisonin ja poikansa Dhanin käymä keskustelu kertoo paljon Georgen suhtautumisesta uraansa The Beatlesin jäsenenä. Beatlena oleminen ei tehnyt ihmiselle hyvää. Tällä kertaa yhtyeen turmiollisen vaikutuksen jäsentensä ruumiilliseen ja henkiseen terveyteen, sekä etenkin ihmissuhdetaitoihin, todistaa Graeme Thomson.

Thomsonin Harrison-elämäkerta kuuluu alan kirjallisuuden kärkikastiin. Kirja keskittyy päähenkilöönsä. Siinä ei tuhlata aikaa Beatlesin historian läpikäymiseen, koska se on varmasti jokaiselle tämän kirjan lukijalle ennestään tuttu. Beatles oli vain osa Harrisonin elämää.

Thomsonin suhtautuminen Harrisoniin on neutraali. Kirjaa ei ole kirjoitettu fanilasit silmillä, mutta ei se ole albertgoldmanmainen luonnemurhakaan. Harrisonin hyvät ja huonot puolet kerrotaan uskottavasti. Harrison on vielä kirjan lukemisen jälkeenkin suosikkibeatleni. Huumorintajuinen, tyly, sanavalmis, ajattelematon, lämminhenkinen, mukava ja  vittumainen mies.

Harrison oli hiljainen, salaperäinen ja järkevä beatle. Näin meille on kerrottu. Thomsonin kirjan perusteella Harrison oli salaperäisyydestä ja henkisyydestään huolimatta just yhtä huono ihminen, kuin me taviksetkin. Koska hän vietti hehkeimmän nuoruutensa maailman suosituimmassa rockyhtyeessä, kaikki tapahtui hänelle kuitenkin koko loppuelämänsä ajan potenssiin sata. Esimerkiksi Harrisonin parisuhdekiemurat olivat omituisia jopa Beatles-mittakaavassa. Lennonkin paheksui niitä, vaikka hän jos kuka kuuluu ryhmään ”paraskin puhuja”.

Harrison taiteili uskonnollisuuden, henkisen kehittymisen ja huumehöyryisen irstailun välillä. Lähipiiri ei koskaan voinut tietää ”onko hänellä käsi papupussissa vai kokaiinipussissa”. Harrison koki paljon aitoa ystävyyttä, mutta joutui myös liikemiesten ja harekrishna-jengin hyväksikäyttämäksi. Kaikesta epäluuloisuudestaan huolimatta häntä oli helppo jymäyttää.

Thomson on julman kriittinen Harrisonin taitojen ja laulujen suhteen. Näin fanipojan näkökulmasta liiankin kriittinen. En silti väitä Thomsonille vastaan. Paitsi Cloud 9:n kohdalla vähän: se on vielä parempi, mitä hän antaa ymmärtää. Mielipiteeseeni toki vaikuttaa, että olin otollisessa iässä levyn ilmestyessä. 17-vuotias. Muistan, kun kävin sen koulun jälkeen polkupyörällä Radioapajasta ostamassa ja miten hyvältä se heti kuulosti. All things must pass -albumia kuuntelen tämän elämäkerran luettuani toisella korvalla kuin ennen. Nyt osaan paremmin arvostaa sitä, vaikka osa siitä on upotettu niin massiivisen äänivallin taakse, että kuunteleminen on vaikeaa.

Jääräpäisellä Beatles-vastenmielisyydellään Harrison vaikeutti uraansa. Hän kieltäytyi esittämästä Beatlesin aikaista materiaalia, tai jos esitti, muokkasi kappaleet alkuperäistä huonommiksi. Vasta Cloud 9:n myötä hän pääsi melko sinuiksi entisen yhtyeensä aiheuttamien traumojen kanssa. Tosin kirjassa kerrotut tapahtumat Anthology-projektin ajalta kielivät armottomasti, että lopullista puhdistautumista aiheen suhteen ei koskaan tapahtunut.

Jos Harrison olisi hyväksynyt historiansa beatlena aiemmin, olisi hänen koko soolotuotantonsa saattanut olla All things must passin, Cloud 9:n ja postuumisti julkaistun Brainwashedin tasoa.

Beatles jätti jälkeensä ainakin kolme vihaista ja katkeraa miestä. Ringo on pysynyt sen verran joviaalina, että hänestä on vaikea sanoa mitään. Toivottavasti hänestä kirjoitetaan joskus laadukas elämäkerta. Ehkä sellainen jo on, mutta ulkomaankielellä en enää jaksa kirjoja lukea. Paitsi Mark Lewisohnin massiivisen Beatles-trilogian. Ostin sen ensimmäisen osan itselleni isänpäivälahjaksi reilut kolme vuotta sitten. Olen nyt sivulla 32 ja pikkuhiljaa kirjassa aletaan siirtyä 1900-luvulle. Oletettavasti Love me don ilmestymiseen päästessä ollaan sivulla 2563.

Beatlena oleminen ja Beatlesin lähipiiriin kuuluminen oli vaarallista. Lennon ammuttiin, Harrisonia puukotettiin. Stuart Sutcliffe kuoli nuorena, Brian Epstein teki itsemurhan ja Mal Evans ammuttiin. Tarina on traaginen, kirjoja aiheesta riittää. Nyt meinaan aloittaa Philip Normanin McCartney-elämäkerran, vaikka edelleen suhtaudun Normaniin epäluuloisesti surkean Shout! -tekeleen takia. Äijän Lennon-elämäkerta muutaman vuoden takaa oli onneksi jo sitä parempi. Harmittaa silti jo etukäteen, että taas pitää lukea McCartneyn sekoiluista Lindan kuoleman jälkeen. Eivät ne ikinä oppineet olemaan, beatlet.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s