Eput-elokuva

eput_elokuva_julisteOli mielenkiintoista, kun oma elämä lipui filminauhana silmieni editse. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus. No, enemmän se lipui ääniraitana, kuin kuvina. Kävin poikani kanssa katselemassa ja kuuntelemassa Eput-elokuvan.

Eppu Normaalia pidetään jonkinlaisena regressiivisenä musiikkina. Kekkosen ajan pysähtyneisyyden jäänteenä, joka ei koskaan muutu. Bändi on museo, joka soittaa vuodesta toiseen vanhoja hittejään, elää nostalgialla. Uutta materiaalia se ei julkaise ja jos välillä julkaiseekin, niin se on väistämättä pettymys, koska meille Eppu Normaalin parissa kasvaneille ei mikään riitä.

Bändi on kuitenkin muuttunut. Se muuttui vuoteen 1986 asti joka levyllään. Raa’asta punkbändistä tuli energinen rockyhtye, joka progeilun ja boogiejyrän kautta pikkuhiljaa löysi lopullisen iskelmällisen ja silti jossain määrin anarkistisena pysyneen lopullisen itsenä, jota se ei ole sen koommin enää pyrkinyt muuttamaan miksikään. Ehjää ei kannata korjata. Irtiottoja tietysti on myöhemminkin. Kukaan tuskin pitää esimerkiksi Arkussa vainaan -kappaletta perinteisenä Eppu-biisinä. Hipit rautaa ei sekään ole ihan helpoimmasta päästä hittibiisejä. Eppu Normaalia ei kuulemma voinut laulattaa Tammerkosken sillalla -tv-ohjelmassa, koska biisit ovat niin vaikeita.

Yhtään täysin huonoa levyä bändi ei ole julkaissut, vaikka Syvään päähän liippaa aika läheltä. Eräs nyt jo kuollut ystäväni sanoi joskus, että hulluhan se on, joka ei Eppu Normaalista diggaa. Hän oli oikeassa. Ainakin jos on sattunut syntymään 1960 tai -70 luvulla, niin ei Eppu Normaalista voi olla pitämättä. Eppu Normaali on kuin Iron Maiden. Niihin kasvettiin kiinni. Molemmat ovat vuosikymmenten myötä muuttuneet  rajuista räyhäbändeistä aikuisrokiksi, eikä se haittaa mitään.

Mutta se elokuva. En ehkä olisi mennyt katsomaan, mutta poikani pyysi. Kymmenvuotias poikani, joka joskus neljävuotiaana leikki huoneessaan autoilla ja lauloi: ”systeeminvartija se poliisin on työ, poliisi hippejä pampulla lyö”. Kysyin, muistaako hän sen. Ei muista. Minä muistan.

Elokuva oli ihan ok. Bändin jäsenten lisäksi ainoastaan Epe Helenius pääsi lyhyesti ääneen. Ehkä ratkaisu oli hyvä, vaikka Jouko Karppasen kommentit olisi ollut asiallista esittää. Tietenkin tiesin, että bändillä oli ongelmia alkoholin suhteen, mutta en tajunnut miten pahoja.

Minulle Eppu Normaali on lähes koko elämäni ääniraitaa. Olin kahdeksanvuotias, kun Aknepop ilmestyi. Henkinen siskoni altisti minut kymmenvuotiaana Akun tehtaalle, myöhemmin Aku & Köyhille Pojille. Pääsin ripille, kun Kahdeksas ihme ilmestyi ja muutin Helsinkiin, kun Studio etana ilmestyi. Kun tyttäreni syntyi, ilmestyi Suolaista sadetta -single. ”Pitäisi mennä nukkumaan.” Sitä laulelin niinä lukemattomina öinä, joina hän ei nukkunut.

Pantsen ja Martin keskinäistä dialogia voisin kuunnella muutaman tunnin tuosta vaan. Samoin Santtu Rouvalin vetämiä treenejä orkesterin kanssa. Torvinen nosti rutkasti pisteitään silmissäni rehellisenoloisella ja kieroilemattomalla tarinoinnillaan. Olen aina jostain syystä haastattelujen perusteella pitänyt häntä salaivaisena keljuilijana. Toivottavasti elokuvasta ilmestyy joskus parinkymmenen tunnin director’s cut -versio.

Ei Eppu Normaalista tarvitse pitää, mutta älkää jumalauta tulko minulle kertomaan, että se on turha tai huono bändi. Mielipiteitä saa olla, mutta ei saa olla tyhmä.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s