Rockkriitikot eivät viskaa Lättähattua roskakoriin. Ne eivät sano, että tämä on vain kantripaskaa. En ole nähnyt kuin ylistäviä arvioita Huojuvan Ladon tuoreimmasta levystä. En ihmettele. Bändin edelliset levyt ovat olleet hyviä, mutta Lättähattu on niin napakka, jäntevä kokonaisuus, että se on jopa parempi kuin Rakkaus ja juuret.
Huojuva Lato on häikäilemättömän ja häpeämättömän nostalginen. Se muistelee maailmaa, jota ei enää ole. Purettuja baareja, menneitä sotia, kuolleita ystäviä, romutettuja junia. Just siitä me kuulijat tykkäämme. Iskelmäkansa. Ladon primus motor, Suonna Kononen, ei ehkä ole sen suurempi runoilijana kuin laulajanakaan, mutta hienosti hän omalla äänellään tulkitsee kauniita, liikuttavia tekstejään ja melankolisia sävellyksiään. Hän kirjoittaa ja esittää näköistänsä musiikkia. Kononen on Suomen Neil Young.
Lättähatun biisit ovat onnistuneita kautta linjan. Vaikka en uskokaan savokarjalaisen pitkätukan omaavan punaniskaisen lainsuojattoman arvoja, niin hienosti Ladon isot ja rumat miehet ovat diggaamansa musiikin tänne kotouttaneet. Vaikea olisi kuvitella tämännäköisten miesten huokailevan kutusoulia tai rytkyttävän hikistä funkia. Kantri, valkoisen miehen soul, on onnistunut valinta. Levyllä soi stilikka, dobro ja banjo, kuten alan levyllä soida pitää.
Levyllä on kaksi Tom Russell -coveria. Toinen, eli Poika unelmoi, on kunnianosoitus Juice Leskiselle. Kappaleella on mukana Ila Loueranta ja Pena Penninkilampi, hienoa! Jälkimmäinen Russell, eli Hirviryijy, on protesti kaikkialle leviävää ABC-kulttuuria kohtaan.
Kaunis haikailu Viimeinen lättähattu Lieksaan on Kapa Ahosen kirjoittama ja froikkari-henkinen Taivaanrannan maalarit Jaakko Rautiaisen sanoitus. Muuten kaikki biisit ovat kokonaan Konosen käsialaa.
Pelkkää karjalakantria Lättähattu ei tietenkään ole. Mies Luoja tietää mistä on hidas blues, Menneet polvet Freebird-pianolla varustettu balladi, joka jopa loppuu southern rock -henkiseen paisutteluun. Suomenhevonenkin muuttuu loppupuolellaan melkein jytäksi. Biisi on loistava ja siitä ovat tehneet hienon version ainakin Folkswagen ja Katja Härkin. Hyvä biisi kestää muodonmuutokset. Joensuu (ne kehnot veivät meiltä vanhan Jokelan) folkahtaa poguesmaisesti ja levyn päättää haikean kauniisti Pitkät kilometrit kotiin.
Lättähattu on Huojuvan Ladon neljäs albumi. Lähde länteen! oli vielä aika perus rocklevy, Rakkaus ja juuret -albumilla löytyi oma ääni, Lauluja menneiltä kesältä ehkä hieman välityö ja Lättähattu lopullinen mestariteos. Aikanaan bändi tuli täysin puskista ja pääsi yllättämään. Nyt osasin jo odottaa hyvää levyä. Mutta en sentään näin hyvää.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 
Kiinnostavasti kirjoittelet kyseisestä bändistä ja levystään, että pitääpä tsekata, kun löytyy näemmä peräti spotifystakin. Johan tässä alkaakin tulemaan joululaulut ulos korvista ja ei ole edes vielä joulu. Mutta kantria ei ole koskaan liikaa. Kantrissa lauletaan elämästä.
Kuuntelin taannoin Huojuvan Ladon Lättähatun ja pitikin kommentoida jokunen sananen, mutta vyöryi päälle se muu jouluhösis. No mutta, kerronpa sitten nyt, että tykkäsin aika kovasti tuosta levystä ja tykkään edelleen. Emäntä kehoitti ennen joulua, että ostapa joku äänilevy itsellesi, niin käärin sen sinulle pakettiin. En valitettavasti nähnyt tuota levyä Keltaisessa Jäänsärkijässä, joten sen kertainen levyostokseni oli sitten suht’ tunnetun brittibluesbändin Rolling Stonesin uutuus. Mutta takaisin Huojuvaan Latoon. Hienoa nimittäin ainakin tuossa uutuudessa, miten vahvasti bändi tuo Karjalaa lyriikkamaailmaan, siinä missä esim. Lynyrdit ja Creedende toivat Syvää Etelää, enemmän tai vähemmän omakohtaisesti tai sepitteellisesti.
Joo, hyvä huomio. Savo-Karjalaa enemmän tai vähemmän omakohtaisesti tai sepitteellisesti. Bändi voisi markkinoida itseään tuolla lauseella.