Metallica – Hardwired… To self-destruct

metallicaEn tapaa selitellä ostoksiani. Metallican Hardwired… To self-destructin kohdalla teen poikkeuksen. Eli rokkipoliiseille tiedoksi: en minä oikeasti Metallicasta tykkää, huvikseni ostin, yleensä kuuntelen risti-istunnassa suitsukkeet savuten älykästä taidepoppia.

En ole koskaan ollut Metallican fani. Minulla ei ole tunnesidettä bändiin. Voin kuunnella sen uusia levyjä ilman menneisyyden painolastia. Toisin kuin 99 % muista Metallican kuuntelijoista, mikäli sosiaaliseen meedioon on uskominen.

Metallica on elinkaarensa aikana muuttunut uutta luovasta kapinallisesta kaikkien halveksimaksi rahanahneeksi reliikiksi. Hammett on paska, Ulrich vielä paskempi, Trujillo liikkuu oudosti ja Hetfield on kiltti perheenisä. Paska bändi. Eka demo oli paras.

Äänitin Rockradiosta c-kasetille Metal militian. En tykännyt. Rääkymistä, liian nopeaa soittoa. Olin tuolloin jo taantunut kuuntelemaan Deep Purplea, Led Zeppeliniä ja muita iankaikkisen vanhoja epämuodikkaita bändejä. Metallicalla ei ollut minulle mitään annettavaa.

Tänään kuunneltuna Metal militia on humppaa. Toleranssini on kasvanut. Saman huomaa esimerkiksi Dead Kennedysin Too drunk to fuckista. Silloin joskus se kuulosti niin nopealta, että ei sitä kerinnyt edes kuulla. Nyt se on keskitempoinen ralli. So it goes.

En ostanut 80-luvulla kuin yhden Metallican levyn. Creeping death -maksisinkun. Creeping death ja Am I evil -cover ovat edelleen suosikkibiisini bändin tuotannosta. Vasta neljänkympin kriisin kolkutellessa ovelle sain päähäni tutustua thrash metalliin. Ostin kaikki Metallican levyt. Sen jälkeen Slayeria, Megadethia, Anthraxia ja Testamentia. En kokenut valaistumista. Tällaiseen musiikkiin pitää seota teininä. Slayer on kova, mutta Metallica suurin ja kaunein. Testamentin Chuck Billy on ainoa, joka jossain määrin pärjää Hetfieldille, genrensä parhaalle laulajalle.

Kaikesta tästä huolimatta kuulosti hienolta, kun Hardwired jyrähti käyntiin. Vanhat äijät jaksavat vielä painaa. Jos ei tämä kelpaa Metallica-faneille, niin sitten niille ei kelpaa mikään. Levyn biisit eivät ole niin mieleenjääviä kuin Creeping death, Battery tai One, mutta ne ovat riittävän hyviä. Enemmän kuin yksittäisinä biiseinä, kuuntelen levyä kokonaisvaltaisena elämyksenä. Tunti turpaan ja päätä seinään. Välillä vähän löysästi ja pehmeään seinään, mutta kuitenkin.

Osa Hardwired… To self-destructin hyvyydestä mennee psykoakustiikan piikkiin. Formaatti vaikuttaa. Vaan pirunkos väliä sillä on, minkä takia kuulostaa hyvältä. Pääasia, että kuulostaa. Mikään vallankumouksellinen teos Hardwired… To self-destruct ei tietenkään ole, koska maailma muutetaan alle kolmekymppisenä. Ehkä Metallica kuitenkin tällä levyllä palauttaa muutaman bändille jo vuonna -90 selkänsä kääntäneen vanhan fanin uskon yhtyeeseen. No, tuskin kuitenkaan. Ei niille mikään kelpaa.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s