Kaikilla bloggaajilla ja muilla huvikseen kirjoittavilla on tietyt jatkuvasti toistuvat teemat. Itselläni näitä toistuvia teemoja ovat ainakin seuraavat:
-kaikilla vuosikymmenillä on levytetty ja levytetään hyvää musiikkia
-uutta musiikkia tehdään yhdistelmällä vanhaa
-äänilevyjen keräilyssä on älyttömintä se, että ensimmäiseksi mietitään levyn rahallista arvoa
-on järkevämpää sauhuta siitä mistä pitää kuin siitä mitä vihaa.
Mm. Faarao Pirttikangas on todistanut kaksi ensimmäistä teesiäni oikeaksi jo useasti. Sama tahti jatkuu uudella Kuhmalahden Nubialaisten levyllä, Papyloonin barbecuella. Ko. levyn rahallinen arvo oli maltillinen, alle parillakympillä lähti. Levy-yhtiö ei ole tavoittelemassa maksimaalista voittoa, toisin kuin liian monet äänilevyjen keräilijät. Ja taas kerran sauhuan siitä mistä pidän. Olen maneerieni vanki.
Tosiaan, liian usein kuulee väitettävän, että nykyaikana ei tehdä hyvää musiikkia. Että kaikki on jo tehty ja ennen oli kaikki paremmin. Ehkä olikin, en minä sillä. Ainakin ennen oli helpompi tehdä sellaista, jota ei oltu ennen tehty. Siitä huolimatta nykyisin tehdään yhtä hyvää musiikkia kuin aina ennenkin. 2010-luku on musiikillisesti hyvä, kuten kaikki muutkin vuosikymmenet levytetyn musiikin historiassa. Uutta luodaan yhdistelemällä vanhaa. Näin on aina ollut. Nyt on aina paljon enemmän yhdisteltävää kuin ennen.
Tämä Papyloonin barbecue. Se on vähemmän alkukantaista kuin Nubialaisten edelliset levyt tai Kakspäinen Narttu. Faarao on sofistikoitunut. Se ei hänen tapauksessaan todellakaan tarkoita mainstreamiin siirtymistä. Faarao on myös maallistunut, eli Barbecue ei sisällä niin synkkää uskonnollista hurmiota kuin esim. debyyttialbumi. Maallistuminen alkoi jo Kaatopaikan kuninkaalla ja Papyloonin barbecue on entistä jatsimpaa, New Orleansin hengessä. Se on suomalais-afrikkalais-amerikkalaista juurimusiikkia. Tomwaitsia, kolinajatsia.
Delirium tangolla se on tanssilavojen inhorealistisen lihallista todellisuutta, jossa Sielun Veljet kohtaa iskelmätaivaan. Albin Pohjolaisen hengessä se on pelottavaa, radiopuhelimetmaista kansanperinnettä. Tanssilavojen tunnelmaa löytyy myös Lauttasaaren kaulankatkojasta. Meininki on synkempää kuin tangon Iloharjulla soidessa. Merten kummajaisten sukua on uusrahvaanomaista jatsia ja Käärmeöljyä kuin suoraan Tuomari Nurmion alkuaikojen laulukirjasta. Vaikka Papyloonin barbecue on musiikillisesti paikoin iloista, tekee Pirttikankaan lauluääni siitä pelottavaa kautta linjan. Tanssilavatunnelmaan kuuluu se, että vaikka periaatteessa on mukavaa, niin lippalakkipäinen farkkuhaalariäijä saattaa yks kaks tempaista turpaan. Sellainen tunne Papyloonin barbecuesta tulee.
Papyloonin barbecue on luonnollista jatkoa kahdelle aiemmalle albumille. Musiikki elää ja kehittyy, mutta ei menetä tunnistettavaa omaleimaisuuttaan. Pirttikangas on aikamme mielenkiintoisin savolaisartisti. Tästä ei ole montaa viikkoa kun Cosmo Jones Beat Machine julkaisi singlellisen Frankie Lee Simsiä ja Captain Beefheartia. Ja nyt on jo Kuhmalahden Nubialaiset soittimessa pyörimässä. Ei tässä musiikkidiggari voi muuta kuin olla äärimmäisen tyytyväinen.
Koska jotain negatiivista on pakko sanoa -olenhan sosiaalisessa mediassa- niin Miksi Helvetissä Biisien Nimet On Kirjoitettu Isoilla Alkukirjaimilla, vastoin suomen kielioppisääntöjä? Ei näin, ei. Näyttää kamalalta. Ei, en anna tuon kauneusvirheen häiritä, vaikka kyse ei olekaan mistään pikkuviasta. Ketään muuta tämä tuskin silti häiritsee kuin minua.
Pekka Pirttikangas on kotimaisen bluespohjaisen marginaalimusiikin capo di tutti capi. Hänellä on näkemys. Näkemys ja kyky löytää loistavat yhteistyökumppanit lihallistamaan näkemyksensä. Pirttikankaan tietämys alan musiikista täytyy olla äärimmäisen syvä. Hänellä on tulisen ja saatanallisen saarnamiehen sielu. Usko tai itket ja uskot voisi olla tämän musiikillisen julistajan slogan. Minä uskon.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 