Cheese Finger Brown – Low-down people

cheese_finger_brownAlussa oli Elvis. Ennen Elvistä oli vaikka mitä, mutta minulle Elvis oli alkusysäys. Alkusysäys kaiken musiikin diggailulle. Myös bluesin. Elvis oli blueslaulaja.

Elviksen jälkeen päädyin mutkan kautta 70-luvun jytään. Blues siinäkin soi. Kuljin reittiä alaspäin. Creamiin, Yardbirdsiin, Blues Breakersiin, Rolling Stonesiin. Riittävän pitkälle ja kauas kuljettuani löytyi delta blues. Matka juurille kesti pari vuosikymmentä. Olin jo miltei aikamies lopullisen bluesherätyksen kokiessani.

Vajaa vuosi sitten aloittaneen ja juurimusiikin parissa kunnostautuneen Humu Recordsin julkaisemaa suomalaistuneen alankomaalaisen bluesmiehen Cheese Finger Brownin Low-down peoplea kuunnellessani tämä kymmenvuotiaana bluesiin ensikosketuksen saanut 46-vuotias mies on onnellinen. Low-down people ei ole oppikirjamaista bluesin ulkoluentaa. Se on aitoa tavaraa. Juuri sitä, jota bluesiltani haluan. Alkuvoimaista, alkukantaista. Mies, ääni ja kitara. Turhaan ei levyn saatekirjeessä mainita Herrojemme John Lee Hookerin ja R.L. Burnsiden nimiä. Mississippin rinteiden maalaisbluesia. Blues on perinnemusiikkia, esikuvien kuuluminen on pelkästään hyvä asia.

Heti nimibiisin riffiä voisin kuunnella päivätolkulla. Se on hypnoottista, meditatiivisen puhdistavaa tanssimusiikkia, jonka tahtiin voi vaipua rauhalliseen transsiin tai jorata itsensä kipeäksi räkäisessä juke jointissa. Musiikkia, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä. Hypnoottisuus on levyn määräävä tekijä. Kuten olla pitää. Silti myönnän, että 15 biisiä Cheese Fingeriä on melkoinen urakka ja kun leppoisa kantri Lullaby before I go levyn päättää, on olo turta…

Monet tutut nimet pyörivät mielessäni levyä kuunnellessa. Sonny Terry (Nashville funk), Faarao Pirttikangas ja Captain Beefheart (Old hashbrown), 22-Pistepirkko (You know it you bought it). The Country Dark voisi tehdä räväkän coverin Who are you to judgesta, Dr. Jesus voisi olla suoraan The Blind Boys of Alabaman myöhäisvuosien levyltä. Come on Jackin puheblues on kuin Robbie Robertsonin Somewhere down the crazy river pelottavaksi bluesistettuna. Samaa fiilistä on Grey eaglessa. Fat Possumin henki liikkuu levyn yllä. Ääntä ja kitaraa täydentää huuliharppu, välillä myös munniharppu. Välillä levyllä soi kantri.

Cheese Finger Brownin lauluäänessä on sellaista autenttisuutta, että välillä voisin vannoa levyllä ääntelevän 1930-luvulla levytyksensä tehneen bluesmiehen haamun. Cheese Finger Brown on kuitenkin nuori, valkoinen mies. Sitä on pirun vaikea uskoa. Äänessä on samanlaista kokemusta ja vakuuttavuutta kuin nuoren polven bluesmiehen Buddy Guyn myöhempien aikojen Sweet Tea -levyllä. Äänessä on Tom Waitsia, Faarao Pirttikangasta, sellakan rahinaa.

Blues on juurimusiikkia, bluesilla on vahva pohja menneisyydessä. Bluesissa pitää juurien kuulua, juuret ovat oleellinen osa bluesia. Low-down peoplessa yhdistyy monen maanosan jo aiemmin monesti yhdistynyt mustan musiikin osaaminen. Afrikka, Amerikka, Eurooppa. Suomi ja Kuopio. Kun yhdistää vanhaa ja vanhaa, syntyy uutta.

Cheese Finger Brown, eli Pim Zwijnenburg, on sisäistänyt bluesista jotain oleellista. En usko, että hän vetää vanhan bluesmiehen roolia. Hän elää sitä.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s