Leskinen, Hesari ja somekohu

Suomen suurimman päivälehden erään kolumnin aiheena oli Juice Leskisen edelleen jatkuvan suosion hämmästely.  Jutun asiantuntevuus tiivistyi kahteen lauseeseen: ”En tajua siitä hölkäsen pöläystä” ja ”en vain ymmärrä”. Tämä kävi varmasti kaikille lukijoille selväksi.

Kirjoituksen taso olisi ollut riittävä, jos se olisi julkaistu kolumnistin blogissa tai facebook-seinällä, mutta missään tapauksessa se ei ollut Helsingin Sanomilta vaatimani tason arvoinen.

Mielestäni Hesari on muuttunut liikaa toimittajien omia ambitioita ja mielipiteitä painottavaksi iltapäivälehtien tapaiseksi sensaatiohakuiseksi klikkilehdeksi, joka pitää asiapitoisia juttuja tärkeämpänä kohun herättämistä ja jonka kolumnit keskittyvät kirjoittajan oman pienen maailman ympärillä tapahtuviin asioihin.

Onneksi Hesarissa on myös oikeaa populaarimusiikin osaamista esim. Jarkko Jokelaisen muodossa. Kriittinen hänkin osaa olla, mutta asiaperustein. Pelkkiin omiin näkemyksiin perustuvan mielipidekirjoituksen väsääminen on helppoa; ei tarvitse ottaa asioista selvää.

Totta kai kriittinen saa olla ja Juicen tapaisia jalustalle nostettuja instituutioita pitääkin ravistella. Ei maailmassa mitään kehitystä tapahtuisi, jos uudet sukupolvet eivät aina tekisi kuvaannollista isänmurhaa. Olisi kuitenkin hienoa, että sanomalehdessä tehtynä tuo ravistelu ja murha tehtäisiin laadukkaasti perustellen.

Juicen persoona vaikuttaa varmasti monella hänen musiikkinsa kokemiseen. Juice oli historiankirjoituksen mukaan samanlainen mulkku kuin muutkin suuret taiteilijat. Ja hänen tuotantonsa on niin laaja, että kaikki ei tietenkään voinut olla pelkästään hyvää. Mutta jos joku ei ymmärrä hänen parhaimpien laulujensa suuruutta ja hänen merkitystään suomalaisen laululyriikan uudistajana ja perinteenjatkajana, niin se ei enää johdu huonosta mausta vaan silkasta typeryydestä. Ja jos taiteilijan inhottavan persoonan antaa vaikuttaa hänen musiikkiinsa suhtautumiseen, niin aika paljon hyvää musiikkia jää silloin kuuntelematta.

Juice oli itsensä vanki. Hän olisi etenkin 80-luvun puolesta välistä lähtien tarvinnut jonkun sellaisen aisaparin kuin esim. Lennon oli McCartneylle (ja päinvastoin). Liika viina rupesi näkymään paitsi päällepäin, niin myös pään sisällön suhteen. Kukaan ei uskaltanut hänen tekstejään kritisoida, vaikka se olisi viimeistään Yölento -levyltä asti ollut tarpeen. Juice oli ympäröinyt kuninkaallisen itsensä jees-miehillä ja kritiikkiä esittäneet karkotettiin sisäpiiristä.

Sen kummemmin Juicen persoona kuin hänen myöhempien aikojensa rappioituminenkaan ei poista sen taiteen suuruutta minkä hän reilun kymmenen vuoden aikana kerkesi tekemään.

Jotkut -etenkin Juice itse- pitivät Juicea nerona. En osaa ottaa mahdolliseen nerouteen kantaa, koska en tiedä mikä nerouden määritelmä on, mutta parhaimmillaan Juicen tekstit olivat nerokkaita. Sellaisia olivat jopa parhaimmisto pelkkään sanataiteiluun sisällön kustannuksella keskittyvistä huumorirenkutuksistakin, kuten Napoleonin mopo, Tarzanin kalsarit ja Eesti kuin myös vähän enemmän sanomaa sisältävät huumoripalat, kuten Ekumeeninen jenkka ja Tango Iloharjulla soi. Puhumattakaan niistä lukemattomista vakavahenkisistä biiseistä. Viime yönä ennen kahta. Tampereen aamu. Musta aurinko nousee. Juuret. Risainen elämä. Balladi elokuvasta Klaani. Ollaan ihmisiksi. 3.30.

Juicen tuotannon yksi ongelma on kuitenkin tämä vitsibiisien ja vakavien laulujen kuilu. Sama ongelma koskee monia muitakin ja etenkin tamperelaislähtöisiä suomirokin tekijöitä ja sama ongelma oli Helismaallakin. Ehkä se on sitä suomalaisuutta, joka meidän suomirokin ja -iskelmän ystävien on pakko hyväksyä. Helppohan ne vitsibiisit on hypätä levyiltä yli.

Kolumnissa oli väite, että ainoastaan Sibelius pääsee arvostuksessa samalle tasolle kuin Juice. Entä em. Helismaa ja Kärki? He ovat varmasti vielä vuosikymmenen pari ihan yhtä suosittuja kuin Juice. Dave Lindholm? Nurmio? Hector? Ehkä heidän laulujaan ei niin paljon nuotioilla ja rippikouluissa lauleta, mutta arvostus on taatusti vähintään samalla tasolla kuin Juicen.

Kolumnissa oli hyvää se, että siinä nostettiin esiin Gösta Sundqvist. Olisi ollut hienoa, jos kirjoittaja olisi keskittynyt Göstan kehumiseen. Valitettavasti nykyaikana liian usein musiikista keskustelemisen lähtökohtana on negaatio. Oma musiikillinen identiteetti määritellään mieluummin sen mukaan mitä vihaa, kuin sen mistä pitää. Koskaan ihmiskunnan historian aikana ei ole ollut niin helppo löytää itselleen uutta ja hyvää musiikkia kuin nyt. Ei lyhyttä elämää kannata silloin kuluttaa huonosta musiikista sauhuamiseen.

Lopetan urputukseni ja panen Tauko III:n b-puolen soimaan. Sen jälkeen soitan Kalin Twinsin When- ja Gerry & The Pacemakersin Ferry across the Mersey -sinkut sekä Alex Harveyn Framedin ja mietin kirjoittaisinko blogiini häväistyskirjoituksen Juicesta häikäilemättömänä plagioijana vai diggailisinko komeasti varastettuja biisejä ihan vain omissa oloissani.

Koirat haukkukoon, näin kulkee karavaani.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s