Ebbot Lundberg & The Indigo Children – For the ages to come

for_the_ages_to_comeVeijo Meren suomalaisten historiasta kertovan kirjasarjan mottona on Mariia Juhanintyttären vuonna 1850 ladon seinään kirjoittama teksti ”miun mielestän on mailma kamala hias”.

Noin ajattelee nuori. Mailma, eli aika, nopeutuu koko ajan. 14-vuotiaana odotin Deep Purplen comebacklevyä kuin kuuta nousevaa ja ajattelin, että on se hurjaa kun melkein eläkeikäiset ukot kasaavat sata vuotta sitten hajonneen bändin uudestaan. Purplen äijät olivat tuolloin neljäkymppisiä ja bändin hajoamisesta oli kahdeksan vuotta. Sgt. Pepperin 20-vuotispäiviä juhlittaessa hämmästelin levyn ikää. Tänään 20 vuotta sitten tarkoittaa vuotta 1996. Ja se oli eilen. Ei ole mailma hias, ei.

Hetkinen. Ebbot Lundbergin levystä minun piti puhua.

Lundbergin The Soundtrack of Our Lives teki muutama vuosi sitten sen, mitä monen bändin kannattaisi tehdä. Se lopetti siinä vaiheessa, kun vielä oli sanottavaa. Throw it to the universe oli ihan yhtä hyvä kuin bändin muutkin levyt. Ehkä jopa parempi.

Toisaalta, jotkut eivät vain lopeta. Ja sekin on hyvä. Deep Purplen, Black Sabbathin, Iggy Popin, Keith Richardsin, David Gilmourin, The Sonicsin ja vaikka nyt Robert Plantin tuoreimmat levyt ovat täysin relevanttia kamaa. Heillä on sanottavaa riittänyt. Osa artisteista pysyy jääräpäisesti puoli vuosisataa sitten aloittamallaan linjalla, osa elää ajassa ja uudistuu.

Rock’n’roll ei ole ollut nuorisomusiikkia enää pitkään aikaan. Musiikki ei enää ole nuorison tapa kapinoida. En tiedä mikä on, olen pudonnut kelkasta. Näin se menee ja näin sen pitää mennä. Nuorisolla on omat juttunsa ja omat musansa ja niitä ei edellisten sukupolvien tarvitse ymmärtää. Silti on mukavaa, kun omat lapseni tuntevat Beatlesin, Pink Floydin, Hurriganesin ynnä muut, en minä sitä kiellä.

Kyynisen rokkipoliisin mielestä ei The Soundtrack of Our Livesilla mitään sanottavaa ollutkaan. Vanhaa vain kierrättivät. Se ei ole totta. Bändi teki vanhankuuloista uutta ja lämmintä musiikkia niille, jotka elävät ja hengittävät musiikkia. Uutta ja vanhaa. Kun musiikki ammennettiin Stonesilta, Floydilta, Kinksiltä, 13th Floor Elevatorsilta, The Wholta ja vastaavilta, ei biisimateriaali tietenkään voinut ihan samaa tasoa olla. TSOOLia vaivasi monipuolisuudestaan huolimatta melodioiden monotonisuus.

Ääh. Kuulostan päivä päivältä enemmän ja enemmän Abraham Simpsonilta. En ikinä pääse asiaan. Ebbot Lundbergin ja The Indigo Childrenin For the ages to come jatkaa mallikkaasti siitä mihin TSOOL jäi. Ei mitään uutta, mutta ei kovin vanhaakaan. Union Carbide Productionsin tapaista raakaa rokkia ei löydy kuin ripaus, For the ages to comella mennään Throw it to the universen malliin popisti. Ebbotin pop on tietenkin syvää ja haastavaa, ei mitään kertakäyttötavaraa. Minun ei ole tältä levyltä niin helppo kuulla esikuvia kuin TSOOLin levyiltä. Toki Calling for heavenin George Harrison -kunnianosoitus nostaa hymyn huulille ja miellyttävän tutulta musiikki koko ajan tuntuu. Se on hyvän musiikin merkki.

Vaikka suhtaudun partamiehiin epäluuloisesti, on harmaantunut Ebbot komeine kaljamahoineen vakuuttava ilmestys. Bändi on nuori ja siinä taitaa olla tyttökin, mutta For the ages to come ei ole pikkupoikien musiikkia.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s