Janne Westerlund – Marshland

westerlundTämänhetkinen suosikkilevykauppani löytyy Kalliosta, olutravintola Hilpeän Hauen vierestä. Pirun pahasta paikasta. Parin virkistävän juoman jälkeen velat muuttuvat saataviksi, on helppo tehdä heräteostoksia. Combat Rock Shopin ei pitäisi olla suosikkilevykauppani. 90 % siellä olevasta musiikista on räyhärokkia, indieräminää ja mitä kaikkia extrememetallin alalajeja lieneekään. Ei tällainen herkkä mies semmoista, enää. Mutta jäljelle jäävä 10 % on sellaista kamaa, että levyn kuin levyn voin napata mukaani ja varmuudella tykkään. Sieltä on päätynyt hyllyyni sellaisia nimiä kuin Dead Moon, Flamin’ Groovies, Riitaoja, 13th Floor Elevators, The Sonics, Roky Erickson, Räjäyttäjät. Muutamia mainitakseni.

Viimeksi siellä käydessäni löysin Janne Westerlundin soolo-lp:n. En tiennyt sellaista edes olevan. Ehkä siitä on ollut juttua alan lehdissä, mutta ne eivät enää kiinnosta. Tyrkkäsin joka tapauksessa jämänauhoista kasatun Stoogesin kokoelman syrjään ja kannoin Marshlandin tiskille. Kaikkea ei näillä palkoilla voi ostaa.

Westerlund on tuttu Sweetheartista ja Riitaojasta. Paljon muussakin hän lienee mukana ollut ja viimeistään tämän levyn jälkeen olen pakotettu ottamaan selvää, että missä. Marshland on sen sortin taidonnäyte amerikkalaisen perinnemusiikin tyylikkäästä ja kunnioittavasta modernisoimisesta , että hiljaiseksi veti.

Marshland on hypnoottista, meditatiivista ja enimmäkseen hiljaista musiikkia. Kuin Junior Kimbroughin ja Robert Belfourin hill country blues tuotuna Suomeen, kylmästä kangistuneena, viimisenkin ilon- ja lämmönrippeen menettäneenä. Tai kuin 22-Pistepirkon syvimmät blueskokeilut kaikesta ylimääräisestä riisuttuina. Hiljaiseksi tällaisen musiikin tuleekin vetää.

Levy alkaa komeasti kylmät väreet selkäpiihin aiheuttavalla It takes a strong Jesus to carry me homella. Kappale on samalla tavalla pelottava kuin Hellhound on my trail tai Devil got my woman. Sama linja jatkuu muillakin kappaleilla. Välillä banjo kilkuttaa kuin tuonpuoleisesta suoraan, raa’immillaan Westerlundin laulu tuntuu tulevan samasta paikkaa. Levyltä huokuu hypnoottinen, hauras kylmyys.

Strangers row, Treetops, Tar, Long tall grass. Laulut pysäyttävät kuuntelemaan. Ja olen vasta levyn a-puolella. I’m wrongilla ja Love is the pointilla häivähtää hämmentävä toivonkipinä ja lämpö. Westerlund soittaa itse melkein kaiken. Kitarat, banjot, huuliharput ja muut. Nimibiisillä heitäydytään zappailemaan, mutta päädytään bluesin alkulähteille. See thru ja Listening rain jatkavat a-puolen linjoilla.

Olen sanaton. Pyöritän levyä monta kertaa peräkkäin. Viime vuoden top-lista menee väistämättä uusiksi.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s