Levyaddiktin päiväkirjasta

Rakas päiväkirjani.

Kävin lukemaan 12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista -kirjaa. Hienoa, että tällaista historiaa tallennetaan. Minua kirja silti ahistaa. Siinä on niin monta levykauppaa, jossa en ikinä ole käynyt.

Eniten ahistaa, että en ole käynyt Green Grass Recordsissa. Vaikuttaa mieleiseltäni kaupalta. Sellaiselta, jossa omistaja ei tarkista Discogsesta kaikkein kovinta myyntihintaa, vaan laittaa kullekin levylle järkevän, kunnonmukaisen ja kilpailukykyisen hinnan. Ja jossa omistaja vittuilee asiakkaille. Ja vetää tupakkia. Ja kuuntelee kaikki myyntiin laittamansa levyt. Ja näyttää kuvasta päätellen ikämieheltä. On niin vaikea suhtautua vakavasti itseään puolet nuorempaan levykauppiaaseen.

Kunnon levykaupassa on omistaja tai myyjä, johon toiminta henkilöityy. Joku värikäs ja persoonallinen tyyppi, johon asiakas voi luottaa. Liirin Askon 50’s divarin, Hakulin Matin Levymusiikin ja Lehtisen Markun Levymestan jälkeen ei täällä päin Suomea sellaisia enää ole.

Mainio Jungle-lehti yritti 90-luvun alkupuolella lanseerata termiä rockrock. Sana rock ei enää kertonut kenellekään mitään. Niin laajaksi käsitteeksi se oli muodostunut. Rockrock sen sijaan oli sitä rajua, kapinallista ja kovaäänistä nuorisomusiikkia, jota ei radiossa soitettu. Stoogesia ja Bad Vugumin bändejä. Nuggetsia ja Pistepirkkoja. AC/DCtä ja Jack Meatbeat & The Underground Societya.

Motörheadia.

Niin. Rockrockin ikoni Lemmy kuoli. Lemmy, jonka sukunimen luulin vuosikausia olevan Kilminster. Ostin ensimmäisen Motörhead -levyni vuonna -85. Lemmy oli tuolloin jo suurimmat suosionsa päivät nähnyt kehäraakki.

En olisi uskonut Lemmyn kuoleman nousevan niin suureksi puheenaiheeksi ja koskettavan niin monia kuin se näytti tekevän. Motörhead ei ollut suuren yleisön bändi. Mutta Lemmy oli hahmona orkesteriaan suurempi. Lemmy oli maailman ainoa toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ihminen, joka voi pitää päällään natsiunivormua ilman, että puoli maailmaa suuttui.

Kuolema tuskin tuli kenellekään yllätyksenä. Silti sitä on vaikea ymmärtää. Ei Lemmy voi olla kuollut. Kohta hän saapastelee jostain ja huikkaa ”fuck it, bastards”. Ottaa viskihörpyn ja nauraa päälle.

Ei Lemmyn tapaisen miehen pitäisi olla kenenkään sankari. Viinaa, huumeita, irtosuhteita. Töitävieroksuva pitkätukka. Mutta on se, sankari. Ihan kuin Pate Mustajärvi. Rock’n’roll ei aina ole ollut sellaista sisäsiistiä merkonomiretkuilua kuin nykyisin.

Lemmy kuoli, Keith Richards elää.

Jos Keef joskus kuolee, niin siitä ei tule valtavaa mediatapausta. Se mainitaan uutisissa, siitä kirjoitetaan lehdissä, Teemalla esitetään Rolling Stonesin konsertti. Keef on yhtä rockrock ja relevantti kuin Lemmy, jopa enemmän, mutta hänen muistokseen ei pidetä hiljaisia hetkiä suomalaisilla työpaikoilla eikä huuto.netissä myydä viikon päästä kuolemasta Keefin naamalla varustettua muistopaitaa. Keef kuuluu vanhoille ihmisille, Lemmy kuului kaikille. Lemmyn hyväksyivät kaikki rockrockia kuuntelevat. Vanhat hipit siinä missä pelkkää metallia kuuntelevat nuoret. Keefistä ja Rolling Stonesista ei nuoriso-osasto välitä pätkän vertaa.

Meille aikuisille rockrock ei kuollut Lemmyn myötä. Koska Keith Richards. Ja Keith Richards ei kuole.

Termi rockrock ei yleistynyt. Luulen, että se assosioitui liiaksi Jyrki ”Jyräys” Hämäläiseen…

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Levyaddiktin päiväkirjasta

  1. Sari sanoo:

    Erästä meemiä lainatakseni, meidän pitäisi pikku hiljaa alkaa miettiä minkälaisen maailman haluamme jättää jälkeemme Keith Richardsille…

  2. Tupe sanoo:

    Miksi Lehtinen on rustannut myymiinsä levyihin oman nimensä ja muut tiedot?
    Ainakin parilla kirpparilla jolla se kauppaa levyjä on mennyt pilaamaan ne kannet, no eipä ole tarvinnut ostaa ainuttakaan. Sitä paitsi, kun ottaa jonkun vinyylin ja tarkastaa kunnon, ei voisi uskoa sitä mitä hintalapussa lukee. Tuntuuu että tyyppi on vain randomilla heittänyt yläkanttiin hinnan ja levy saattaa olla kunnoltaan ihan kaatopaikka ym. roskiskamaa.

    • Mika sanoo:

      Tuskin Lehtinen on itse niitä kirjoituksia tehnyt, vaan ostanut joltain keräilijältä ison nipun ja ne ovat sieltä peräisin. Minulla on aika monta noita levyjä, joita epäilen sinun tarkoittavan. Nimi, päivämäärä ja Raamatun jae? Minua eivät tuollaiset kirjoitukset haittaa, oikeastaan ne tuovat käytettyyn levyyn jopa jonkinlaista lisäarvoa tai ainakin historian siipien havinaa.

      Hinnoista ja kunnosta on kyllä valitettavasti oltava aika pitkälle samaa mieltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s