The Little Boy Blues – In the woodland of weir

little_boy_bluesMinä verran siulla on levyjä? Tuttu kysymys. Tuttu kysymys kaikille niille hölmöille, jotka vielä äänilevyjä ostavat. Itsekin sen joskus esitän tavatessani kaltaiseni hölmön. Vaikka levyjen määrä ei kerro mistään mitään. Levyhyllyn sisältö kertoo. Kuuluisa filosofi Rob Fleming kavereineen loihe lausumaan, että vakavasti otettavalla henkilöllä tulee olla vähintään viisisataa äänilevyä. Ehkä näin on.

Milloin voi sanoa omistavansa ison levykokoelman? Riittääkö se, että määrät ilmoitetaan metreissä vai se, että levyille pitää vuokrata varasto kodin ulkopuolelta. En tiedä. Aina tulee joku kuitenkin sanomaan, että kaikki tuo musiikki löytyy Spotifysta. Että mitä järkeä. Siihen tiedän vastauksen. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Mutta kivaa se on. Se, että levyjä on.

Sitten on se, että rupeaa kirjoittamaa blogia aiheesta. Se se vasta onkin järkevää. ”Tuonkin ajan olisit voinut käyttää johonkin hyödylliseen” on yksi innostavimmista kommenteista, jonka olen blogistani saanut. Aluksi kirjoittaminen on helppoa. On paljon sanottavaa. Jossain vaiheessa homma tyrehtyy. Samat jutut on toistettu neljään kertaa luottaen siihen, että kukaan kolmesta lukijasta ei toistoa huomaa. Läppärin työpöydältä löytyy epätoivoisia aihioita, joissa on epätoivoisia muistiinpanoja, joista epätoivoinen bloggaaja on yrittänyt saada jotain järkevää aikaiseksi. Kun tänään taas kerran tutkin noita aihioita, löysin tällaisen merkinnän:

”Ns. suuren levykokoelman hauskimpia puolia on se, että välillä sieltä löytyy sellaisia levyjä, joita ei siellä muistanut olevankaan. Vaikka The Little Boy Bluesin In the woodland of weir. Vuodelta -68. Löysin sen, kun etsin Little Walterin levyä. Nyt toki muistan sen 50’s divarista ostaneeni, mutta näköjään työnsin sen kuuntelematta hyllyyn.”

Haa! Tuon verran olen saanut joskus vuonna paasikivi ja kekkonen aikaan. Tästä on pakko kirjoittaa. Levy soimaan.

Jake Nymanin Rocktieto -kirjasarja ei The Little Boy Bluesia tunne. Onneksi on Internet. In the woodland of weir on bändin ainoa pitkäsoitto. Kannessa on Phil Lynottin näköinen äijä. Ja kettu. Ja vaikka mitä muuta lievästi psykedeelistä kamaa. Miten minulla on semmoinen muistikuva, että kovasti arvostamani toimittaja Pekka Laine olisi joskus kirjoittanut ko. levystä. Olen kuitenkin lomalla, joten en viitsi selvittää asiaa. Ehkä sekoitan Skip Spenceen tai johonkin muuhun aikalaiseen.

Nettilinkit kertovat The Little Boy Bluesin olevan protopunkia tai garage punkia. En tunne bändin tuotantoa tätä levyä enempää, mutta voin kuvitella, että ennen ensimmäiseksi ja viimeiseksi jäänyttä pitkäsoittoa se on saattanut olla rajua autotalliräminää. Sitä sellaista mitä kaikkien aikojen paras kokoelmalevy Nuggets – Original artyfacts from the first psychedelic era 1965-1968 pitää sisällään. Siinä missä Nuggets-kokoelma on enimmäkseen räväkkää rock’n’rollia The Sonicseineen ja Blues Magooseineen, In the woodland of weir sisältää nimenomaan sitä ajan hengen mukaista psykedeelistä kamaa. Rajua sinänsä, mutta teatraalista, vaikeaa kamaa. Voisin kuvitella Alex Harveyn diganneen levystä.

Ei. Ei irtoa. Olen oikeasti yrittänyt pari vuotta kirjoittaa tästä levystä jotain järkevää. Kun olisi hienoa hehkuttaa tällaista ei-ehkä-kaikkien-aikojen-kuuluisinta levyä ja selostaa miten tämän pitäisi olla yhtä arvostettu kuin Electric ladylandin tai Mr. Fantasyn tai Cheap thrillsin tai mitä ikinä samana vuonna julkaistiinkin. Vaan pakko myöntää, että a) en ymmärrä tai b) biisimateriaali ei vedä vertoja edellämainituille klassikoille. Vasta levyn toiseksi viimeinen biisi Seed of love pääsee kunnon vauhtiin. Tämänkaltaista fiilistelyä jaksaisin kuunnella vaikka minä verran. Myös päätösbiisi The Fox on ihan kunnon menoa.

Hmm. Ihan mukavaa ja etenkin soundillisesti kivaa kuunneltavaa levy on. Järkevintä olisi panna levy taas pariksi vuodeksi naftaliiniin ja yrittää blogimerkintää myöhemmin uudestaan. Kun hyvääkin sanottavaa on. Mutta en malta, hätähinen mies kun olen.

Tämän kokemuksen jälkeen panen soimaan Popedaa tai Motörheadia. Ne toimivat aina. Myös silloin, kun mikään musiikki ei tunnu miltään.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s