Pitkäsoittoa vai sinkkuilua?

längtar2Kun rippikouluikäisenä eheydyin c-kasettihelvetistä ja ostin levysoittimen, oli äänitetyn musiikin oikein olomuoto lp. Halleluja! Mitään muuta en elämässäni halunnut, kuin metrin äänilevyjä. No, tyttöystävän joo, myönnän. Molemmat sain aikanaan. Vinyylit minulla on edelleen, tyttöystävää ei. Lp oli tuolloin ainoa oikea formaatti. Sinkut eivät olleet mitään. Jostain oudosta syystä lp-formaatin kuningasmuoto oli vielä tuplalive. Syy oli todennäköisesti pituus. Mitä pitempi, sen parempi. Ajat ne a-muuttuu; ei tule nykyisin juur Made in Japania, Live eviliä tai The song remains the samea kuunneltua. Made in Japan tosin löytyy hyllystäni paitsi tuplavinyylinä, myös tupla-cd:nä ja kolmen cd:n boksina ja The song remains to same tuplan lisäksi myös 4-lp -versiona. Innolla odotan Live evil -boksia…

90-luvun taitteessa menetin mielenkiintoni levyihin. Nuorella miehellä oli muita mielenkiinnon kohteita. Tuli cd. Tyhmyyksissäni jätin hyväksikäyttämättä ajan, jolloin vinyyliä sai puoli-ilmaiseksi marketeista, divareista ja kirpputoreilta. Ostelin silloin tällöin jonkun cd:n. Lp:nkin välillä. Muutama vuosi meni, ennenkuin huomasin taas innostuneeni levyistä ja ostelevani cd:tä enemmän kuin oli varaa. Äänitetyn musiikin kuningasmuodoksi muuttui mahdollisimman monen cd:n boksi. Onneksi semmoisia ei yleensä ollut vara ostaa. Joitain kuitenkin, kuten esim. Nuggets: Original artyfacts from the first psychedelic era. Se onkin kaikkien aikojen paras kokoelmalevy. Nykyisin boksit pölyyntyvät hyllyssä, niitä ei vaan jaksa kuunnella.

Cd-aikakauden ollessa voimakkaimmillaan ostin kaikki ns. pakko saada -levyt cd:nä, mutta kaikenlaista kummallista ja vähemmän tarpeellista vinyylinä. Ihmettelin itseäni ja vähän kerrassaan tajusin, että ne muka kummalliset ja vähemmän tarpeelliset lp:t pyörivät soittimessani useammin kuin cd:t. Johtuiko tuo musiikkimakuni muuttumisesta vai siitä, että vinyyli kuulostaa paremmalta. En tiedä. Hifisti en näillä korvilla, tietotaidolla ja laitteilla ole vähääkään, mutta joku vinyylin äänessä lie paremmin. Nykyisin ostan ensisijassa vinyyliä. Tosin myös cd:tä, jos halvalla saan. Valitettavasti vinyylien ostaminen tulee lähiaikoina vähenemään, koska siitä on tullut hipsterihommaa ja hintataso on lähtenyt lapasesta. Jotain Fame-painosta myydään keräilyharvinaisuutena ja soittokelvoton revenneillä kansilla varustettu lp määritellään NM-kuntoiseksi. Kohta mikä tahansa uutuus-lp maksaa yli kolmekymppiä. Saatana. Pitäkää trendipellet levynne, on minulla noita jo.

Mutta se äänitetyn musiikin kuningasmuoto. Nyt. Se on seiskatuumainen vinyylisingle. Singlessä on jotain äärimmäisen sympaattista. Siinä tiivistyy paitsi kaikki se hyvä, joka äänitetyssä musiikissa on, myös kaikki se paha, jota aineettoman musiikin puolestapuhujat fyysisen olomuodon omaavassa musikkissa vihaavat. Vinyylisingle on kuvakansineen kaunis, tasapainoisen lämmin esine, joka yleensä sisältää esittäjänsä parasta musiikkia johon on levyn lyhyen keston takia kuunnellessa pakko keskittyä. Vinyylisingle ei sovi taustamusiikiksi. Samat jorinat kääntäen, ja saadaan spotify- ja streamauskansan mielipide. Win-win situation diginatiivien ja vanhojen jäärien kesken, siis.

En keksi singlestä mitään muuta negatiivista sanottavaa kuin sen, että paras mahdollinen kuuntelumuoto sille on jukeboksi. Ja jukeboksi on paitsi kallis, näkemykseni mukaan myös aina hajalla. Hankinta- ja korjausrahoilla pystyy ostamaan järjettömän määrän sinkkuja. Siksi minulla ei todennäköisesti koskaan tule olemaan jukeboksia. Jos ei sitten kirjastoalalla yllättäen palkat parane. Hah. Hah. Haa.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Pitkäsoittoa vai sinkkuilua?

  1. Michka sanoo:

    7″ ON sympaattinen. Se pitää minunkin myöntää, vaikka ainoat omistamani kyseisen formaatin tallenteet ovat sellaisia, joissa on omaa soittoani mukana. Muutoin tallenteeni ovat cd-formaatissa. Omistan myös cd-sinkkuja muutaman. Niissä ei ole oikeastaan mitään sympaattista. Ne ovat lähinnä typeriä. :)

    • Mika sanoo:

      Cd-sinkun tarpeellisuus on vähintäänkin kyseenalainen. Kun formaattiin, johon mahtuu liki 80 minuuttia musaa laitetaan vain yksi tai pari biisiä… On noita minullakin jokunen, silti.

      Vaan mainosmielessä ihan hyvä asia nekin. Fyysinen äänite on kuitenkin aina parempi kuin bittivirta.

  2. Ola sanoo:

    Ennenmaailmanaikaanhan sinkut, sen ohella että sisälsivät paraatipuolella parasta A-ryhmää, esittelivät kääntöpuolellaan studion lattian tupakantumpeista ja muista jämistä kokoon raavittuja usein vähemmän harkittuja ralleja, kuten nyt vaikka Iron Maiden versioimassa Jethro Tullia. Pitihän nekin tietysti kaikki jostain keräillä.

    Ja onhan niitäkin sinkkujen A-puolia, joita ei koskaan (tai ainakaan aikoinaan) julkaistu pitkäsoitolla, vaikka millä mitalla. Mistä sitä muuten olisi kuullut vaikka Tajakka ja Tabletitin legendaarista Pallosalama tappoi lehmän Hauholla, ellei seitsentuumaiselta? Tai, herra nähköön, Tabula Rasan ainoata biisiä, jossa EI ole Mikko Alatalon kantaaottavaa sanoitusta? Ei ne nykyajan nuoret grbmh hrh hrh get off my lawn.

    Omistin joskus jukeboksin, eikä se ollut aina hajalla. Toki viimeiset muutamat vuodet hallussani se sitä oli. Toivottavasti uusi omistaja sai vehkeeseen puhallettua eloa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s