Devilstomp

devilstompImatra on saanut mainetta haureuden kattilana. Suomen syntisin kaupunki on kuitenkin Rovaniemi. Siellä Lordi palvoo Saatanaa. Eikä siinä vielä kaikki. Nyt tuosta pahuuden pesästä ponnistaa juuri ensimmäisen äänilevynsä julkaissut ja niin kuvallisessa kuin tekstillisessä ilmaisussaan sekä nimessään paholaisen nimeen vannova Devilstomp. Edes ”parental advisory – explicit lyrics and imagery” -tarraa ei ole kanteen vaivauduttu liimaamaan, että varmasti saataisiin vielä paatumaton nuoriso kaikessa viattomuudessaan levy ostamaan. Kyllä taas helluntalaisten teetupabussien käännytysiltoja ja Leo Melleriä tarvittaisiin.

Eiku joo. Pientä vitsihuumoria alkuun. Ainakin laulaja-kitaristi Ari Hietala on kiltti kuin kuoripoika. Ei liene vakavissaan paholaishommien kanssa. Eikä niitä saatanajuttuja oikeasti ole kuin kannessa… Olen oikeastaan jäävi kirjoittamaan levystä mitään, koska Ari on hyvä ystäväni. Mutta ei se toisaalta hänen vikansa ole, joten menköön.

Bändin nimeä kantava cdep käynnistyy päällekäyvällä riffillä tehokkaasti. Set me on fire on jämäkkää jytää. Modernilta kuulostavaa, silti selkeästi 70-lukulaisesta riffirokista ammentavaa kovaa rokkia. Siis merkityksessä hard rock. Soundit ovat tätä päivää, mihinkään retroiluun kokonaisuudesta (äänitys, miksaus, masterointi) vastaavalla Hietalalla ei ole ollut tarvetta. Tekisi mieli tehdä jotain vertailuja muihin bändeihin, mutta mutta. Uskaltaisinko mainita Extremen? Vai vetäisisinkö esiin BulletBoys-kortin.

Seuraava kappale Fools on ihastuttavan pop. Kaunis ja etäisesti tutunkuuloinen laulumelodia yhdistettynä tukevaan riffirokkiin. Hietala on ihan hyvä laulaja, mutta tämmöisessä popissa hän vaikuttaa äätelevän osaamisensa ylärajoilla. Mikä ei ole huono juttu välttämättä. Jotain pientä lisäsärmää hänen äänensä vielä kaipaa. Vähän rosoa joukkoon, vaikka ei tästä nytkään mitään kuorotyttöfiilistä tule. Foolsin laulumelodiaa kertaava loppusoolo on hieno.

Walk on water jatkaa riffirokkia Set me on firen malliin. Tarttuvaa ja kulkevaa. Tällä biisillä Hietalan laulussa on sitä kaipaamaani rosoa jossain määrin. Levyn päättävä Embrace the moment on kaunis balladi. Herkkää runopoikamatskua, niin soitoltaan kuin laulultaan. Pirun hieno biisi. Niinkuin tietysti pitää ollakin, kun kannessakin kerran piru on.

Mitäpä tästä muuta. Hyvä alku, erittäin hyvä alku. Monipuolista, tyylikästä kamaa. Kyllä Devilstompilla voi olla tulevaisuutta. Tässä maassa on niin paljon metallibändejä, että tällainen perinteisempi ja popimpi, mutta silti riittävän raskas tavara saattaa osua jonkinlaiseen markkinarakoon. Jos ei muuhun, niin siihen Frederikinkin takomaan. Luulisi meinaan viimeistään Embrace the momentista tyttöjenkin tykkäävän.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s