-Mika, moi. Osta levyjä.
-Levyjä? Mitä levyjä sinä kauppaat?
-Myyn kaikki cd:ni pois. Siirryn kokonaan vinyyliin. Osta.
-En minä, vinyylejä minäkin oikeastaan vaan.
-Ostat sinä ceedeetäkin. Osta nyt.
-Niin no. Joo, ehkä. Voisin minä tämän Entombedin Wolverine bluesin, ehkä.
-Ok, tässä on myös Left hand path. Osta sekin.
-En minä sitä. En.
-Ostat ostat. Se on harvinainen.
-No jos sen vielä. Mitäs sinulla siinä muuta. Hmm. Jos minä tuon Pirkkojen Kings of Hong Kongin.
-Hyvä, mitä muuta?
-Jaa, tässä on Eelsin Souljacker. Hyvä ystäväni on ihan die hard -fani.
-Eli ostat sen. Se onkin maailman parhaita levyjä.
-Joo, se vielä. Ei muuta.
-Tottahan sinä ostat muutakin.
-Ehkä vielä tuo Black Crowesin eka. Se vielä, sitten ei muuta.
-Ostat sinä vielä Weeping Willowsit, puhuit niistä joskus. Tässä on kolme ekaa.
-Niitä en enää osta.
-En minä niitä turhaan tänne tuonut, eli ostat.
-Niin no, tietysti. Kun toit. On ne sitten. Ettet turhaan kannellut, painavia levyjä. Otan ne vielä. Mitäs nämä sitten maksavat?
-Jaa.
-Kai sinulla näille joku hinta on mietittynä?
-Mitä sinä niistä maksat?
-En minä tiedä, ei ceedeillä mitään arvoa nykyisin ole. Mitä minä nyt? Toit ne kuitenkin tänne, näit vaivaa, listankin teit. Mitä näitä nyt on, kahdeksan. Oisko vitosen kappale. Neljäkymppiäkö se tekee?
-Oisko neljäviis?
-Ok, neljäviis.
-Hei, voit tinkiä!
-Tinkiä? En minä tingi.
-Tingi nyt, ei tää homma noin mene. Tinkiä pitää.
-Tuossa on 45 euroa, kiitos paljon.
-Ok, kiitos. Otin muuten mukaan tämän Editorsin In this light and on this eveningin. Osta se vielä.
-En osta. Ikinä kuullutkaan. Mitä se on?
-Tämä on vähän niinkuin New Order ja Joy Division iloisena päivänä.
-Jaa, aika hyvät suositukset. Kyllä.
-Otat sen nyt mukaan ja kuuntelet.
-En minä ostamatta mitään kuuntele.
-Tässä tämä nyt kuitenkin on, vie mennessäsi. Maksat sitten, jos on hyvä ja ostat.
-No, jos minä nyt sitten vielä sen.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 
Hassua että tuon ”kaupan” joka tuotteen kohdalla on ale-merkintä. Hinnat on periaatteessa vedetty ihan tappiin. Normipainokset ei kovin kalliita uutenakaan ole joten kannattaa tosiaan harkita mitä niistä maksaa käytettynä. Toki nyt tuntuu olevan ostajan markkinat sillä monet tuntuvat hankkiutuvan eroon cd-levyistä.
Muutoin, itse olen ostanut musiikkini edelleen vinyylinä sekä hopeisina kiekkoina, sillä eihän sillä ole loppujen lopuksi väliä kumpaa formaattia kuuntelee. Molemmat soi hienosti silloin kun musiikin masterointi on hoidettu maltilla ja toki pitää olla kuuntelulaitteistokin sitten perus-hyvä vähintään. Ne uudemmat levyt mitkä on masteroitu&miksattu liian kovalle voluumille (ns. loudness wars) ovat myöskin vinyylin osalta kärsineet huonosta masteroinnista, joka on erityisen turhauttavaa ja surullista.
Olen kasvanut vinyylien kanssa mutta myös nauttinut musiikista cd-levyltä jotenka en iästäni huolimatta ole mikään jäykkis näiden suhteen, mutta turhan moni ottaa valmiiksi ennakkoasenteen että vinyyli olisi jotenkin paras aina. Ei ole näin. Piste.
Ihan rehellisesti, mikään formaatti ei sinänsä valmiiksi ole toista parempi, ainoastaan se miten masterointi on tehty ratkaisee. Esimerkiksi The Stoogesin Raw Power kuulostaa kaikissa formaateissa eri painoksien ohella aina yhtä vaaralliselta, halvalta sekä kitaran soundi on edelleen hyökkäävän aggressiivinen.
“Information is not knowledge.
Knowledge is not wisdom.
Wisdom is not truth.
Truth is not beauty.
Beauty is not love.
Love is not music.
Music is THE BEST.”
Minähän en ole minkäänlainen hifisti -päinvastoin paremminkin- joten äänentoistollisista syistä en välttämättä vinyyliä tarvitsisi. Silti tulee kotioloissa todella harvoin cd:tä kuunneltua. Jostain syystä vinyylin kuuntelu vain tuntuu paremmalta. Onneksi on ylipitkä työmatka, niin eivät jää cd:t hyllyyn pölyyntymään.
Vinyyli on fetissi.
Toisaalta onhan se kansitaide vinyylissä paljon palkitsevampi ja on toki ihan oma pieni rituaalinsa kun laittaa vinyylin lautaselle soimaan.
Nyt kun vinyyli on taas muuttunut hipsterihommiksi alkaa tulla ylilyöntejä. Lähinnä tietysti hinnoittelussa, mutta myös kuuntelupuolessa. Levyt säilötään ilmatiiviiseen pussiin, pestään koneella ennen jokaista kuuntelua, neula vaihdetaan joka kuuntelun jälkeen, säädöt säädetään jokaisen biisin jälkeen uudestaan. Pienintäkään napsausta tai rahinaa ei siedetä. Hieno homma sinänsä, vaikkei minun juttuni olekaan. Minua ei haittaa yhtään, vaikka Cilla Blackin sinkku vähän rasahtaa tai KOM-teatterin älppäri pikkuisen napsuu. T.J. Malin -vainaa sanoi, että jos sinkku ei rahise on se huono, koska sitä ei ole kuunneltu… Minulle äänilevy on käyttöesine, ei keräilykohde. Uskotteko, uskottehan, ette usko kuitenkaan.
Mutta kukin tavallaan. Jos olisi rahaa, niin varmaan palkkaisin konsultin hommaamaan ja virittämään itselleni kunnon stereot kullitettuine plugeineen ja jalopuisine piuhankannattimineen. Tällä hetkellä koen ajoittaisia onnentunteita peruslaitteistolla ja rahisevillakin sinkuilla. Äänentoistoa tärkeämpää minulle on se, että hyllystäni löytyy paljon hienoa musiikkia formaatissa, jonka kuuntelu tuntuu hyvältä.
Tämä kommentti ei sinänsä liittynyt yhtään mihinkään, kunhan tapan aikaa.
Hyvin kommentoitu silti ja olen täysin samaa mieltä noista ylilyönneistä joihin jotkut ns. kultakorvat sortuvat edelleen.
Tärkeintä on todellakin musiikki ja se että siitä voi nauttia ilman liiallista stressausta.
Omat soittimeni eivät ole kovinkaan uusia (suurin osa kamoista 80/90-luvuilta, levari Dual CS 505-3, vahvari Denon PMA-520 ja kajarit ovat Hifi-lehden referenssimallia 80-luvun puolesta välistä BBX 485 S-BR) mutta siltikin soivat edelleen hienosti. Itseasiassa väitän että noilla pöntöillä on parempi soundi (erittäin laaja ääniala toistossa, bassotkin soi melkein liian hyvin) kuin peruskajareilla joita nykyään myydään.
Oon ollu suht tyytyväinen noiden soundeihin ja onhan noita muutamat vieraat jopa kehuneetkin.
Pitääkin seurailla blogiasi tarkemmin jatkossa ja kommentoin toki kun koen tarpeelliseksi.
Möin vinyylilevyt ja -soittimen 90-luvulla. Huonoon hintaan, koska vinyylin arvostus oli siihen aikaan samaa luokkaa kuin CD:n nykyään. Sain mä kuitenkin sen verran rahaa, että tuli tehtyä aika ikimuistoinen festarireissu. Elämyksillä ei ole hintaa.
Nyt kun jotkut kaverit on kaivelleet vinyylit naftaliinistä, tai jopa alkaneet hankkia uusia, olen muutaman kerran päässyt kokeilemaan sitä vinyylilevyn soittamisen fiilistä. Okei, myönnän, pienen pieni kaiho on iskenyt ja varsinkin niitä kansitaiteita on kiva ihastella. Siltikin olen niin mukavuudenhaluinen, että en peräänny. Ostan edelleenkin musiikkini cd-formaatissa. Noihin latauskaupoihin en oikein osaa alkaa, lienee ikäkysymys. Fyysinen levy on kiva omistaa ja hypistellä. Hieman erikoisemmat painokset varsinkin on hauskoja.
Spotify on kuitenkin tällä hetkellä se, mistä suurimmaksi osaksi musiikkini kuuntelen. Se vaan toimii.
Jotta tämä kommentti nyt liittyisi jollain tapaa johonkin, niin todettakoon, että King of Hong Kongin voisin itsekin cd-muodossa hankkia. Mulla on se kyllä c-kasettina, mutta ei mulla sellaistakaan soitinta ole ollut yli kymmeneen vuoteen.
Kasettisoitinta ei ole minullakaan. Sain levysoittimen ostettua vasta rippikoulukeväänä ja siihen asti kadehdin kavereiden levysoittimia ja levyjä. Sen takia en tunne mitään nostalgiafiiliksiä kasetteja kohtaan. No, ehkä vähän. Ihan pikkuisen. Vähän tekisi mieleni työpaikalla digitoida muutamia radiosta äänittämiäni kasettejä mp3:ksi.
Vaikka aihe onkin jakanut mielipiteitä kovasti, olen silti sitä mieltä että lailliset streamaus-palvelut ovat yksi hienoimmista jutuista mitä musabisnekselle on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Kun 80-luvulla itse vietin nuoruuttani, levyjä osteltiin kun oli sitten sen verran varaa ja osa piti kopsata kaksipesäisellä kasettimankalla, eikä tuolloin liiemmin voinut hifistellä kun kopsattiin joskus kopion-kopiosta eikä alkuperäista äänenlaatua olla juuri ollenkaan jäljellä.
Mutta tuolloin tuo laatu riitti kun ei osannut vaatia parempia.
Eipä olisi uskonut tuolloin että on tulossa jotain streamaus-palveluita, jotka pientä korvausta vastaan tarjoavat ihan hyvällä äänenlaadulla kattavan määrän musiikkia. En voi ymmärtää joitain tuttaviani jotka eivät tuopin tai parin tuopin hintaa raaski maksaa noista palveluista kuukaudessa kun kuitenkin samat henkilöt tuhlaavat rahaa vielä turhempiinkin asioihin. Periaatteista on siis kysymys ja ennakkoasenteista monella.
Itse olen aina kuitenkin halunnut levyistä fyysisen kappaleen itselleni ja onnekseni opin tuo ajattelutavan ja lapsuudessa. Itse ostelen ahkerasti levyjä (cd/lp) ja tuen artisteja/bändejä koskapa taiteesta ja työstä tulee maksaa. Joskus jopa tullut ostettua suoraan artistin omasta nettikaupasta levyä ja muuta tuotetta jolloin olen myös saanut nimmaroitua versiota mukana, aimo lisä keräilijälle kuitenkin.
Netin mahdollisuuksien myötä tiedonhaku ja sen saanti on moninkertaistunut, itseasiassa tuntuu tulevan melkein ähky siitä kaikesta tiedosta jota voi parilla klikkauksella löytää.
Siksikin on erityisen tärkeää ettei eksy laittomille sivustoille ja lataile laittomuuksia vaan käyttää laillisia palveluita uusien levyjen löytämiseen. Esim suosituimmat streamaus-palvelut (kuten vaikkapa Spotify, Deezer, Rdio ja monet muut vastaavat) antavat hienosti mahdollisuuden saada kuuluviin uusia sekä vanhoja julkaisuja. Kaikkea musiikkiahan noista palveluista ei valitettavasti löydy, mutta sitä tyjiötä voi paikata omalla levyhyllyllä tai vaikkapa paikallisen kirjaston tarjonnalla.
Monen monta hienoa artistia/bändiä on tullut löydettyä noiden palveluiden kautta ja olenkin ostanut niiltä hyviksi koetuilta oleelliset levyt tai jopa koko tuotannon tarvittaessa.
Kovin paljon keskustelua on aiheuttanut streamaus-palveluiden maksamat korvaukset.
Siis onhan nykytilanne vähän erikoisemmalle indie-artistille huono, kun rojalteja ei noista palveluista välttämättä vielä tipahtele toivottuun tapaan. Joten sillä saralla toivoisin tilanteen parantuvan että oikeat tahot saisivat tekemästään työstä paremman korvauksen. Tilanne on toki muuttunut joten tätä aivan nykyhetkeä en tiedä missä mennään, ken tietää voi kertoa lisää aiheesta.
Eli lyhyesti fyysiset formaatit (cd/lp) + streamauspalvelut ovat yhteensä hieno asia.
Joo. Itse kuuntelen Spotifysta monesti niitäkin levyjä, jotka omistan myös kiekkoina, mutta vielä enemmän se toimii näyteikkunana. On mukavaa, että hyvin harvoja levyjä enää tarvitsee ostaa sika säkissä -metodilla. Ja tosiaan ne hyviksi havaitut sitten pyrin mahdollisuuksien mukaan haalimaan hyllyyn.
80-luvun lopulla, kun musiikkimakuni rajat alkoivat laajenemaan kaveripiiristä löytyvän ulkopuolelle, oli Tikkurilan kirjaston loistavasti varusteltu musaosasto mulle sen ajan vastine striimauspalveluille. Toinen suuri uusien löytöjen lähde oli sunnuntaiaamuisin radiosta tullut Jake Nymanin Onnenpäivä. Aika kultaa ja niin edelleen, mutta tuntuu, että se ei-niin-helppous teki löytämisestä ehkä nykyistä riemukkaampaa. Tai sitten se oli vaan se nuoruuden into.
Niin ja on siinä sika säkissä -metodissakin puolensa. En ikinä unohda sitä tunnetta, kun löin juuri ostamani Kingston Wallin ekan levyn soittimeen. Siihen mennessä en ollut kuullut bändin soittoa tahtiakaan. Bändistä liikuvista jutuista ja niiden lähteistä päättelin, että saattaisi olla ostamisen arvoinen levy ja kun arveluni osoittautuivat oikeiksi ja odotukseni ylittyivät, oli se aika euforinen kokemus. Sittemmin tuli todettua KW:n toimivan vielä paremmin livenä, mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu.
Eräs sukulaiseni ja siitä huolimatta hyvä ystäväni oli aluksi tiukasti sitä mieltä, että ei halua ostaa Kingston Wallin levyä, koska bändi oli livenä niin tajunnanräjäyttävä. Onneksi hän muutti mielensä ja hankki myös levyt. Onneksi minäkin näin bändin muutamaan kertaan keikalla. On mitä kertoa lastenlapsille.
Striimit ynnä muut Juutuupit ovat todella hieno asia. Vaan Michkaa myötäillen: MUTTA voiko netin kanssa käydä niin, että tulee runsaudenpula ja uuteen musiikkiin tutustuminen vähenee, koska kaiken informaatiotulvan takia on helppo etsiä vain tuttua ja turvallista tai vaikka vähemmän tuttua mutta vanhojen suosikkien kaltaista musiikkia ja oikeasti uuteen tutustuminen jää tekemättä? Vanhaan hyvään aikaan 80-luvulla kun ei ollut kuin lehdet ja Rockradio, silloin joutui/pääsi kuuntelemaan vaikka mitä, ei pelkästään sitä omaa suosikkigenreä. Väitän(kö?), että ns. keskivertokuuntelija sai tuolloin rajoitetun median aikaan paremmin tietoa monenlaisesta popmusiikista kuin nykyisin, kun pääsee itse valitsemaan mitä lukee/kuuntelee. Monethan ovat sitä mieltä, että esim. lehtien levyarvostelut ovat täysin turhia, koska kaiken voi itse kuunnella netistä. Minä olen täysin toista mieltä ja suurella hartaudella luen levyarvosteluja edelleen ja parhaassa tapauksessa ostan levyn ihan vain niiden perusteella ilman mitään ennakkomaistiaisia. Uutuudenviehätys säilyy ja hutiostokset kuuluvat levy”harrastukseen”.
Tai sitten olen vain vanhanaikainen. Mutta tämä ”imutan koneelle ja kuuntelen sata kertaa ennen ostopäätöstä” ei tod. ole meiksin juttu.
Olihan se helpompaa aikoinaan kuin oli kapeammat väylät ts. valtavirran ohjelmat joista esim. kappaleet tai vaikkapa musavideot tuli bongattua. Ehkäpä rehellisyyden nimissä koko musiikkibisnes on ylipäätään pirstaloitunut enemmän noista kultaisista 80-luvun vuosista, tarjontaa on enemmän kaikkialla ja tunkua alalle on, tosin nyt pääsee lööppeihin tai hypeen suht helposti oli sitten taitoja tai ei. Lehdistä tosiaan pääsi tuolloin lukemaan kattavia artikkeleita ja arvosteluita sekä tuolloin jopa pystyi hyvinkin luottamaan kriitikoiden arvioihin.
Nyttemmin kun kaikki on levinnyt nettiin ja varsinaiset oikeat lehdet ovat kokeneet pienen kadon, eipä rehellisesti tulee enää niin aktiivisesti lueskeltua kuin erittäin satunnaisesti. Ei ole enää semmoista fiilistä kuin silloin aikoinaan lehtiä lukiessa ja ei oikein voi uskoa kaikkia kriitikoita mitä lehdissä tai netissä on, kaipa niiltä nykyään harvemmin löytyy sitä karismaa, auktoriteettiä tai kredibiliteettiä, joillakin on tosin. Enpä tiedä uskoinko silloin 80-luvulla sen enempää kun itse kuitenkin on aina pikkasen parempi kriitikko.
Kattelin tossa taannoin jonkun Soundin tai Rumban uusinta lehteä kaupassa ja kappas, olinkin jo valtaosan levyistä kuullut (olisko ollut peräti 85%) tai monen monta niistä jo ostanutkin. Joten ainakin itse koen hyvinkin aktiivisesti etsiväni, löytävinäni sekä muutamalla asiallisella musafoorumilla mielipiteitä vaihtamalla edesauttavani sitä että löydän niin unohdettuja helmiä, nykypäivän tulevia klassikoita kuin tulevaisuuden lupauksiakin. Ja en ole ollut pelkästään genresidonnainen omissa tottumuksissani, olen tässä nimittäin laajentanut jo valmiiksi laajaa makuani yhä avarammaksi. On niitäkin jotka puhuvat tyyliin ”Vuoden 1967 jälkeen ei ole tullut yhtään hyvää levyä”, mutta sanoisin että kyllä klassikoita tulee vielä nykypäivänä, tosin harvassa voi olla ne nykylevyt jotka jää yhtä vahvasti elämään tai inspiroivat samanlaisesti kuin esim. nuo maagisen vuoden 1967 klassikkolevyt.
Nykyäänhän se on enemmän kunkin yksilön omalla vastuulla se, että haluaako löytää uusia/vanhoja bändejä/artisteja tai ylipäätään mitään lisäystä siihen olemassaolevaan kokoelmaan tai tietoisuuteen.
Ps. oon muuten ollu pari kertaa 50’s Divarissa samaan aikaan Mika sun kanssa, ollaan varmaan muutama sanakin vaihdettu siellä ja sitten siun työpaikassakin myös. Voisin joskus ihan esittäytyä ja kenties turistaan muutama sana vaikka musiikista tai säästä.
Tämä nimimerkki sitten on ihan keksitty eli ei viittaa nimeeni millään lailla.
No tulepa ihmeessä morjestamaan!
Vaikka aina saarnaankin siitä miten tärkeää on kuunnella uutta musiikkia ja nykyisin tehdään ihan yhtä hyvää musaa kuin aina ennenkin, niin pakko tunnustaa että suurin osa Soundin -jonka ostamisen lopullisesti lopetin ja Rumban -jonka ostamisen lopetin jo kauan aikaa sitten- levyarvosteluista käsittelee minulle täysin tuntemattomia levyjä. Pakkohan nuo lehdet on töissä selata, kun sinnekin levyjä ostelen.