Sinkkuelämää 6

sinkkuelamaaTorstai. Huomenna vapaapäivä. Mitä ihmettä sitä pieni ihminen tekisi. Viettäisi tietysti sinkkuelämää! Vaikkei se ehkä niin kiihkeää olekaan, kuin aiheesta mitään tietämättömät kuvittelevat. Kai. Joka tapauksessa tämän illan sinkkuteemana on täysin vailla teemaa valittuja seiskatuumaisia musaosaston tyylikkäistä Tokmannilta ostetuista koreista arvottuina. Ainoa yhteinen nimittäjä niille on, että ovat viime syksynä hankittuja ja syystä jos toisesta tätä ennen kuuntelematta jääneitä.

Kun hölmömpikin näkee ep:n kansitaiteesta, että Ville Pirinen on ollut asialla, pitää levy tietysti ostaa. Les Felinesz ja In stereo -ep. Tietysti tisseillä on osuutta ostopäätökseen, en yritä kieltää. Levyn on julkaissut Bitchville Recording Company. Mitä tästä musiikista osaa sanoa. Kitara laulaa, urut soi. 22-Pistepirkko on acid. Roskarokkia parhaasta päästä tai jotain. Deepspace Sexchange lienee tämän bändin lähtökohta. Korjatkaa jos olen väärässä. Hienoa musaa, hieno levy, hemmetin hienot oheistilpehöörit.

Sitten kukkahattutätimusiikkia. Meinaan nykyisin. Eli The Flower Pot Men ja Let’s go to San Francisco. Tämä brittiversio Beach Boysista oli varmasti aikansa kukkataulunmaalaajien hampaissa julkaisuvuonnaan, 1967. Haiskahtaa humehilta. Nyt tämä voisi soida radion aamuhartaudessa. Mutta ai että kuulostaa hyvältä. Tulee kuumat hippikesät 87-88 mieleen. Kyllä, olen aina elänyt väärässä ajassa. The Flower Pot Menin historiasta löytyy muuten nimet Jon Lord ja Nick Simper.

Sitten levyhyllyni eläkerahastomateriaalia, eli Hector ja Palkkasoturi. Tällä tienaan ehkä jopa useita euroja/markkoja/ruplia jahka pääsen eläkkeelle joskus vuonna 2054. B-puolen Pikku-Kalle laskee levyn musiikillista arvoa ihan jonkin verran.

Ringo Starr on julkisuuskuvaltaan musiikkihistorian ehkä sympaattisin hahmo Kotiteollisuuden veljessarjan ohella. Sympaattinen on myös hänen Back off boogaloo -sinkkunsa. B-puolen Blindman on… niin. B-puoli.

Muistan miten vaikea teini-iässä oli tajuta, että Rod Stewart on oikeasti kova rokkiäijä, joka on laulanut Jeff Beck Groupissa ja Facesissa sekä tehnyt hienoja soololevyjä. Kun sitä luuli, että se on vain Riki Sorsan näköinen Kelpaisiko sexi -hyypiö. Onneksi jopa teininä oli oikeus viisastua. Voi kun vieläkin olisi. Maggie May on upea ja b-puolen Reason to believe on hieno biisi sekin.

Nyt mennään jo syvällä lapsuuden suosikkibiiseissä, eli Jussi and The Boys ja Metsämökin tonttu. Hieno rokki, jossa on täydellisesti suomalaistettu a-wop-bop-a-loom-bob -tason lyriikat syvällistämällä niihin paljon kotimaista kulttuuri- ja ulkomaista rockhistoriaa. B-puolen C’mon everyboy on vallan mainio, vaikkei Kesäduuni bluesille pärjääkään. Ihan. Jussi and the Boys on kotimaiselle rock’n’rollille sama kuin John Mayall Bluesbreakers brittibluesille. Paitsi että Jussi on paree.

Keihäänheittäjä Tapio Rautavaara esittää Kuubalaisen serenadin. Tämä lienee se definitiivinen versio tästä biisistä. Voiko maailmassa olla mitään kauniimpaa kuin huoralle omistettu rakkauslaulu. B-puolen Häävalssin jätin sattuneesta syystä kuuntelematta. Tai kumpi näistä nyt kumpi puoli on, en saa etiketistä selvää.

Gaga Goodies on laadun tae ja Pimin Fade away on ihan täydellistä hyväsoundista kantrihenkistä indierockräminää. Pakko saada kaikki Pimin julkaisut hyllyyn.

Kuunnelkaa lapsukaiset muutakin kuin vainelämää ja aidols; Patti Pagen Left right out of your heart fibbin -ep on aivan vallan ihastuttavaa viihdemusiikkia.

Roger McGuinn ja King of the hill. Ai että. Tämä on niitä suruttoman nuoruusajan biisejä. Elämä hymyili, just olin päässyt armeijasta, kaikki edessä. Toisin kuin nyt. Onhan tämä ihan tompettyä, mutta ainahan Tom Petty on ollut ihan byrdsiä.

Jos kolme pitäisi valita, niin yksi niistä olisi Jimi Hendrix. The wind cries Mary. Heh. Kannessa keltainen tarralappu, jossa lukee ”ultra rare Norway”. Varmaan tosi ultrarare, juu. Maksoi kaksi euroa. Mutta onhan se loistava.

Pertti Kurikan Nimipäivät ei todellakaan tarvitse minkäänlaista keharitasoitusta. Jarmo -ep on ihan järkyttävän kova. Tuli jopa mieleen, että soittaako tässä nyt ihan oikeasti Pertti Kurikan Nimipäivät vai studiomuusikot. Toivottavasti Pertti Kurikan Nimipäivät. Ihmetyttää miten Toni on suostunut Häirikkö Toni -biisin levyttämiseen. Ilmeisesti hän on juuri niin lupsakka kaveri mitä Kovasikajuttu -dokkari antoi ymmärtää.

Pauli Antero on kaiken alku, Pauli Antero on kaiken loppu. Siksi kuuntelen Synnyimme lähtemään. Taitaa olla Grand Slam kun soittaa taustalla. Tähän on hyvä sinkkuilta päättää. Pauli on kuitenkin kaikkein kovin. Pauli on Pomo. Hyvää yötä.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Sinkkuelämää 6

  1. Kaima stadista sanoo:

    Sinkkuelämä on omaa laatuaikaa. No joo, ihastuin itsekin aikanaan kovasti tuohon Flowerpot Menin (ainoaan?) hittiin. Tosiaankin erittäin 60’s ja kesäinen. Hauska trivia nuo Deep Purple-yhteydet.

    Itseänikin ihan harmittaa Rod Stewartin puolesta että suuri yleisö tuntee hänet vain Sailing- ja Do You Think I’m Sexy-hiteistään. Taisipa naisystävänikin aikanaan ilkkua että ihanko oikeesti Mikaseni, kun näki minun kiikuttavan ”Mercury Years”-CD-boxia kirjastosta. Ja nytkin Rod The Mod näyttäytyy taas jossakin matkatoimiston tv-mainoksessa, muistaakseni Your Songia laulellen.

    Metsämökin tonttu – Tuosta aktivoituu tosiaan muistijälki vuosikymmenien takaa. Olin silloin päiväkodissa. Hämärästi muistan, lähinnä tuon rallatuksen ja hassusti pukeutuneet bändin jäsenet. Olisikohan The King-lehden haastattelu, jossa vanha kunnon K.W-setä Blomqvist tunnusti että hänhän tuon rallin sepitti. Hämärästi muistan Soundi-lehden jutut Pimistä.

    Jo toisen kerran viikon sisällä kuulen Roger McQuinnin Back From Rio-levystä. Jonakin aamuna Ylenaikaisessa tuli Someone To Love-biisi.

    Pate sings Bruce, siinä on kyllä uljas paketti. Eikä tuota Born To Run-suomennosta ole kuullut liikaa, jotta olisi päässyt kyllästymään.

    • Mika sanoo:

      Kai asia on niin, että 70-80-luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneet ovat viimeiset sukupolvet, joille tuli yhteisiä popkulttuurikokemuksia, vähäisen tarjonnan takia. 90-luvulla tiedonvälitys pirstaloitui ja kollektiiviset sukupolvikokemukset vaikeutivat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s