Hank Mullet and The Moonshine – Obsession

hankmulletEn ole demoja juuri blogissani rääpinyt. Sen verran on elämä kuitenkin opettanut, että kun iso, mahakas, pitkäpartainen äijä jotain pyytää, on pienimmän riesan tie totella. Kuten vaikka lyö levyn käteen ja kehottaa kirjoittamaan siitä. No, oikeastaan levyn löi käteeni Patsaspuiston rokkifestareilla tuon mahakkaan partamiehen vaimo. Sen verran olen kotona ja työpaikalla oppinut, että parempi tehdä niinkuin naiset pyytävät. Joten Hank Mullet and The Moonshinen neljän biisin cd Obsession soittimeen ja kynä käteen.

En voi itselleni mitään, mutta bändin nimestä tulee mieleen Zombie ja Kummitusjuna -elokuvan kantribändi Harri & The Mulefuckers. Kantria ei Hank Mullet and The Moonshine ole, vaan raskaalla kädellä soitettua, soittotaitoista alternativea (mitä ikinä alternative sitten tarkoittaakaan), lievästi gootahtavilla vokaaleilla varustettuna. Kaikki tämä kunnon perusrokin kaapuun verhottuna.

Nimibiisi aloittaa demon melodisen tehokkaalla kitaranvingutuksella. Biisi on jyräävä ja riffi taatusti mieleenjäävä. Kertosäe kuulostaa tutulta ensikuulemalta, se on aina hyvä merkki. Vaikka solistin bassobaritonimainen laulutyyli ei minulle uppoa, niin tällä kappaleella äänessä on mukavasti rosoa mukana. Samoin levyn parhaan biisin, Ghost trainin, loppupuolella. Obsessionilla ja Ghost trainilla meininki on eniten mallia bootsit ja moottoripyörä. Eli sitä perusrokkia. Ghost trainista olen löytävinäni jopa Guns’n’Roses -vaikutteita. Freeze on kertosäkeeltään ja laulumelodialtaan popimpaa kamaa, Keep it to yourself jonkinlainen välimuoto popimmasta ja rokimmasta kamasta. Tehokasta jyräystä Obsession kuitenkin on.

Hank Mullet and The Moonshinella on selkeä näkemys siitä miltä Hank Mullet and The Moonshine kuulostaa. Biisit ovat tyylillisesti yhteneväisiä. Bändi kuulostaa valmiilta. Köyhän miehen Peter Steele -laulutyyliinkin kuuntelujen myötä tottuu, mutta en minä sen kaltaisesta ääntelystä koskaan tule täysiä diggaamaan. Sitä kun on tottunut kuulemaan raskaan rokkinsa Plant-Gilllan tai Rodgers-Coverdale -koulukunnan tapaan esitettynä, niin nämä mumisijat eivät vakuuta. Ongelma on minun, ei bändin laulaja Anssi Auvisen.

Bändin leadkitaristi Antti Kuusen tuntien olen hämmästynyt siitä miten hyvin hän pitää itsensä kurissa ja soittaa biisien ehdoilla. Tai ehkä ei pidä, mutta bändikaverit pitävät. Hän kun kuuluu siihen ihmisryhmään, jolle biisi on kitarasoolon ympärille rakennettu pohja ja rytmiryhmän tehtävä on tukea soolokitaristia. No joo, ei oikeasti kuulu. Mutta oli pakko päästä kirjoittamaan tuo. Terveisiä vaan! Kitarasoolot ovat komeaa, sävellettyä ja kokonaisuuteen sopivaa kuultavaa kautta linjan.

Obsession on biiseiltään, esitykseltään ja soundeiltaan vakuuttavaa työtä. Joku sopivan ankara tuottaja tai muu orjapiiskuri saisi siitä lähes valmiin paketin viimeisteltäväksi.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s