Warhorse

warhorseYstäväni antoi palautetta. Että kirjoittaisit välillä muustakin kuin niistä iänikuisista levyistä. Niitä kukaan jaksa. Yritin väittää vastaan ja uhkailin tästedes kirjoittavani vain kantrista. Mutta mikään ei ole niin päättäväinen olio kuin kirjastotäti. Perhana. Yritä tässä sitten elää kristillisesti.

No, ehkä kirjoista tällä kertaa. Luin joku aika sitten Dave Thompsonin Smoke on the water – Deep Purplen tarina -kirjan. Se oli oikein kelvollinen ja asiallinen historiikki yhdestä suosikkibändistäni. Ja kuten arvata saattaa, aiheutti sen lukeminen pakottavan tarpeen ostaa pari levyä. Kirjassa puhuttiin Nick Simperin bändistä Warhorse. Moinen orkesteri oli mennyt minulta aivan ohi. Kirjan luettuani huomasin tilanneeni molemmat sen levyt. Lukeminen kannattaa, aina.

Warhorsen debyyttipitkäsoitto ilmestyi -70. Levy sisältää jykevää jytää, sellaista 60-lukulaista urkuvetoista Iron Butterfly -jytää. Basistin, levyn julkaisuvuoden ja musiikkityylin takia levyä ei voi olla vertaamatta Deep Purpleen ja etenkin In rockiin. Aloitusbiisi Vulture bloodin intro on kuin kevytversio Speed kingin vastaavasta. Burning voisi olla suoraan joltain Purplen kolmelta ensimmäiseltä levyltä. No changen melodia tuo mieleen Soldier of fortunen, neljä vuotta ennen Soldier of fortunea. Ritualin alku on kuin suoraan Wring that neckistä. Laulaja Ashley Holt ei ehkä pese Gillania, mutta pärjää mainiosti Rod Evansille.

Ja jos joku ei tiedä, niin Nick Simper soitti bassoa Purplen kolmella ensimmäisellä levyllä. Warhorse on kuin Purple mark I:n heavympi versio. Levyn biisimateriaali ja riffit eivät ole niin tehokkaita ja mieleenjääviä kuin In rockilla eikä levyn yleistunnelma niin armottoman rujo ja äänekäs. In rock on vinyylille puristettua energiaa, Warhorse ”vain” musiikkia. Levy on silti mainio. Juuri sellaista groovea ja uhkaavaa jytää, jota heavyn pitää olla.

Bändin toinen levy, paria vuotta myöhemmin ilmestynyt Red sea on kutakuinkin samaa kamaa. Siinä on enemmän kevyen progressiivista ilmaisua. Back in timessa on selkeää In-a-gadda-da-vida -meininkiä, vaikka suurin osa biisistä kuluukin kitaristin taitojen esittelemiseen. Red sealla on myös debyyttiä popimpaa kamaa, kuten Confident but wrong ja Feeling better. Soundillisesti kumpikin levy on loistava. Ja kitaristi Ged Peck on ihan vertailukelpoinen muihin genrensä aikalaisiin. Kokonaisuutena debyytti on näistä parempi, mutta Warhorsen molemmat levyt kuuluvat ehdottomasti jokaisen itsenäänkunniottavan jytämusiikin ystävän levyhyllyyn.

Hetkinen!? Minun piti kirjoittaa jostain muusta kuin levyistä. Duoda duoda, sanoisi Nikke Pärmi. Ehkä ensi kerralla. Ehdottomasti ehkä.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Warhorse

  1. Täti sanoo:

    Kirjastotäti lyö hanskat tiskiin. Kirjaimellisesti. …noo, sitä seuraavaa päivitystä odotellessa :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s