Lomasinkkuilua

jenkkisinkutSain päivänä eräänä palautetta blogistani: ”Sulla on mainioita levyarvioita, vaikka brittimölinää oli äskettäin taas kehuttu.” Seuraavana päivänä löytyi postilaatikosta paketti, joka sisälsi toistakymmentä jenkkisinkkua. Palautteen antajan lähettämänä. Sattumaako?

No joo, kiitos vaan Hämeenlinnaan, Pekalle! Mikäs siinä; jos joku haluaa minua sivistää, niin sivistäköön. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että tämä sama kaveri on jo kymmenkunta vuotta sivistänyt minua milloin mistäkin. Bluesista, soulista, gospelista, teinipopista. Kiitos! Ansiostasi olen menettänyt rahaa levyhankintoihin ihan tolkuttomia määriä.

Vaan sinkut soimaan. Ensimmäiseksi Baby Cortez. Tiukkaa instrumentaalivääntöä. Booker T. & The MG’s tulee äkkiseltään mieleen, mutta astetta paria rankempana. Vaikka Pekka aina piruileekin huonosta musiikkimaustani, niin näköjään hän tietää mistä diggaan. Seuraavaksi soimaan asettamani Marty Robbinsin Ruby Ann/Won’t you forgive on tosin aika sentimentaalista kamaa. Silti kuulostaa hyvältä ja uskottavalta. Ei kai se mokoma ole oikeassa brittibändejä mollatessaan?

Sitten Johnny Horton. Tästä olin tietävinäni, että nyt tulee kantria. Paitsi ettei tullutkaan. Ehkä. Sink the Bismark. Sotahistoriaa innokkaasti lukevana tämä kiehtoi jo nimellään. Ja komee on biisi, juu. Hortonilla on hyvä ääni. B-puoli The same old story the crow told on vähän enemmän kantria.

Barbara Lynn heittää It’s better to have itillä oikein perussoulia tai rhythm’n’bluesia. Tästä meikä diggaa. Vahva, suuriääninen nainen; that’s what I need, baby. Tai sitten en. B-puolen People gonna talk on otsikoltaan perin osuva. Aina puhutaan, syytä tai ei. Erittäin mainio single.

Hank Ballard & The Midnighters. Tutuin varmaan upeasta Work with me Anniesta. Se poiki muistaakseni useampiakin vastauslevyjä. Tämä The twist -sinkku on aivan loistavaa kamaa myös. Chubby Cheker versioi tämän ja twististä tehtiin jonkin sortin muotiasia ja siitä tuli vähän noloa. Harmi. Meinaan, kovaa kamaa tämä Ballardin originaali. B-puolenTeardrops on your letter on soulia. Ja soul on aina hyvää.

Timi Yuro – What’s a matter baby/Thirteenth hour. Täysin tuntematon nimi meiksille. Sukupuolikin piti tarkistaa netistä. Nainen. Kun pistin sinkun soimaan, piti tarkistaa se vielä uudelleen… Upeaa tavaraa. Jotenkin järkyttävää, että en tätäkään artistia ennestään tuntenut. Miten tässä muka voi seurata nykyaikaa, kun menneisyydessäkin on näin paljon tuntematonta?

Crescendos ja Oh Julie. Doo-woppia. Rock’n’rollia, teinipoppia.  Vallan ihastuttavaa. B-puolen My little girl on samaa kamaa nopeampana. The Volumes ja Dream on, sydämeenkäypää teinipoppia myös. Ai että kun sitä ois ollut teini 50-luvulla. Vaan olin 80-luvulla. Todennäköisesti en olisi osannut nauttia tilanteesta yhtään sen enempää 30 vuotta aikaisemminkaan. Vanha totuus on, että nuoruus menee hukkaan nuorilla. Näiden sinkkujen kanssa olisi kiva hempeillä teinihenkeen. Olisi se. Olisi.

Vaan sen verran tuo Pekan ”brittimölinä” nyppii, että jatkan sinkkuiltaa vanhalla mantereella. Ja kyllä Cilla Blackin Anyone who had a heart onkin komee. Kappale pääsee suorastaan dustysprinfielmäisiin mittoihin. Cilla oli Brian Epsteinin suojatti. Kuka lie ollut se neropatti, joka keksi Priscilla Whitelle tämmöisen taiteilijanimen… Kääntöpuolen Just for you ei ole yhtä mahtipontinen, mutta erittäin mainio urkuvetoinen popkappale silti. Onneksi tätä kamaa on laatikossa lisää: You’re my world/Suffer now I must. Looginen jatkumo, jonka jokainen joka joskus rakastunut ollut on, tajuaa. You’re my world on ennestään tuttu hienona Olet kaikkein -suomennoksena.

Luulin P.J. Probyn olevan kaikille tuttu vain kuuluisasta housujenrepeämisepisodista. Ihme kyllä näin ei olekaan; työtoverini Liisa innostui kovasti, kun kerroin ostaneeni Probyn sinkun. Eikä hän ollut herran housuista kuullutkaan. It ain’t necissarily so,  Porgy & Bessistä. Aika jatsia, tykkään kyllä. Olettamani b-puolen biisi, joka on unohtunut etiketissä nimetä, on mahtipontista viihdettä. Komeaa, komeaa. Hemmetti. Tämä on oikeasti ensitutustumiseni Probyyn, vaikka olen jo reilusti yli 30 vuotta musiikkia aktiivisesti kuunnellut. Olen luullut hänen olevan pelkkä pelle, just niistä housuista johtuen. Kaikkea muuta.

Sitten Petula Clark ja Downtown. Tästä mitään tarvitse sanoa, kaikki tykkäävät. Sinkun rahinasta päätellen myös kaikki sen edelliset omistajat. Ep:n muut kappaleet ovat vähän kevyempää kamaa, mutta oikein mielikseen niitäkin kuuntelin. Sitten The Searchers ja When you walk in the room. Oikein mainiota brittipoppia, melkein pärjää Jackie DeShannonin originaalille. Mutta vain melkein. Kääntöpuolen I’ll be missing you on hyvä sekin. Tämä sinkku on paljon parempi kuin bändin debyytti-lp, joka hyllystäni löytyy.

Että näin. Vielä piti kuunnella 50’s divarista tekemäni aivan loistava löytö, eli The Tornadosin Telstar -ep, mutta voimani ehtyivät. Jääpähän huomisellekin jotain. Kyllä tällä sinkkupaketilla voi jo merkitä kesäloman alkaneeksi. Jos Luoja suo, niin alkuviikosta pääsen ratsaamaan pyhän kolminaisuuden (Black&White, Hippie shake records, Music hunter) ja saan taas uutta päivitettävää blogiini. Tosin niin perin monta asiaa voi mennä pieleen ennen sitä.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s