Riitaoja – Mantereelle

Joskus sitä hämmästyy, kun tajuaa olevansa täysin markkinavoimien vietävissä. Näin lopputalvesta jossain musiikkilehdessä mainoksen Riitaoja -nimisen yhtyeen tulevasta äänilevystä Mantereelle. Siinä mainittiin americana, Alf Forsman ja Arimatti Jutila. Välittömästi ennakkotilaus vetämään. Ikinä kuullutkaan moisesta bändistä, mutta levy-yhtiön merkonomi osasi vetää mainoksessa oikeista naruista. Valitettavasti sain levyn käsiini vasta nyt, vaikka julkaisupäivästä on aikaa. Meinasin tässä odotellessani ja useasti asiasta reklamoidessani jo menettää uskoni vielä jäljelläoleviin levykauppoihin. No, vaikka olen tarpeen vaatiessa loputtoman pitkävihainen, annoin anteeksi heti kun odottamani levyt sain. Eli tilasin samasta paikasta välittömästi lisää…

Americana. Tuota sanaa on jauhettu viime vuosina kyllästymiseen asti. Pidän sillä termillä kuvattavasta musiikista kovin, vaikka termistä en. Riitaojan voi lyödä tuohon karsinaan. Bluespohja on vahva, jonkinlaista appalakkihenkeä löytyy, tunnelma ja tunnelataus on syvä. Mutta Riitaoja on muutakin. Toisen solistin Janne Westerlundin ääni menee genreen älykäs taidepop. Meinasin jo hetken kyseenalaistaa tällaisen yhdistelmän, mutta Mantereelle vie hitaasti mukanaan. Ja olenhan aina puhunut siitä, miten paras musiikki syntyy uutta ja vanhaa yhdistelemällä. En siis voi tuomita tällaistakaan kombinaatiota.

Riitaoja saa minut hämmentyneeksi. Miten hemmetissä kellekään tulee mieleen yhdistää blues ja älykköpop? Ja vielä onnistuen. Minulla on aikamoisia vaikeuksia suhtautua älykkääseen musiikkiin, hölmö kun olen. Ehkä siksi jauhan bluesista, vaikka se on vain osa Riitaojan kokonaisuutta. Esim. kappaleet Lusimassa ja Rauhassa ovat jotain ihan muuta. Kello kolmen raitovaunu kuulostaa Sir Elwoodin Hiljaisilta Väreiltä. Levyn ehkä huimin kokemus on nimibiisi. Se on kuin mississippin juurevin bluesukko soittaisi Kuusumun Profeetan biisin näkemyksenään kantrista. Vähän matkaa vielä, Alitajuntaa ovelta ovelle ja Ilmiliekki kannattaa kuunnella, mikäli Riitaoja herättää kiinnostusta. Osalla biiseistä laulaa Vuk. Jo on naiselle nimi rätkäisty, en paremmin sano. Lusimassa -kappaleessa hän tuo Riitaoja-soppaan kivan tiedostavan mausteen; kirkas äänensä tuo mieleen 70-luvun. Päätöskappaleessa Talo Vuk kahlaa paljon mutaisemmilla vesillä, ollen hyvinkin blues.

Mantereelle on pysäyttävä levy. Kuulaan hypnoottinen, juureva, moderni. Kappaleiden muoto vaihtelee, mutta soittajat ja levyn yhtenäinen soundi tekevät siitä mainiosti soljuvan kokonaisuuden. Riitaojalla on oma ääni. Juuri näin pitää perinnettä uudistaa. Selkeästi niitä levyjä, jotka paranevat kuuntelu kuuntelulta. Kun alkuhämmennys vaihtuu ymmärrykseen.

Bändin nimi on raflaava, vaikka eivät kirjallisuudesta poimitut nimet uusi asia ole. Ei edes Uriah Heepin kaltaisille älyköille… Riitaojasta tulee kuitenkin suomalaiselle miehelle vaivaantunut olo. Siinä oli mies, jollainen kukaan ei halua olla. Ihan hyvä nimi bändille. Parempi kuin Lehto tai Lammio tai Karjula. Tai Sinkkonen.

Advertisement