Satunnaisotantoja levyhyllystä

bigboyBlogimerkinnän kirjoittaminen vaatii periaatteessa jonkun idean. Tai jos ei ideaa, niin jonkinlaisen sykäyksen kuitenkin. Vaikka jonkun lauseen, jonka pohjalta voi jaaritella tyhjänpäiväisyyksiä. Harmi, kun semmoista sykäystä ei aina tule. Silloin ei auta muu, kuin ottaa levyhyllystä satunnaisotannalla jotain ja yrittää keksiä niistä sanottavaa. Tietysti voisin jättää blogimerkinnän kirjoittamatta. Maapallo todennäköisesti jatkaa pyörimistään, vaikken joka viikko näitä sepustaisikaan. Vaan en jätä, väännän jotain vaikka väkisin. Kaivan siis hyllystä muutaman lp:n ja ihmettelen, että kaikkea sitä on tullut hommatuksi.

Jos maailmassa on asioita, jotka eivät koskaan kuole, on yksi niistä juureva, bluespohjainen jytä. Sitä ei saa hengiltä, vaikka sille on naurettu jo 40 vuotta. Vähintään. Mutta kaikissa sukupolvissa on ja tulee olemaan pitkätukkaisia, viiksekkäitä, autoja ja moottoripyöriä rassaavia, farkkutakkisia, pikkuisen tukevuuteen taipuvaisia äijiä, jotka kaipaavat juuri tuota musiikkia. Niinkus minä. Vaikken em. määreistä täytä kuin tukevuuteen taipuvaisuuden. Erilaista jytämusiikkia on hyllyssäni kuitenkin pari-viis metriä. Niinkus tämä kotimainen Bigboy ja sen lp Live 89. Se siitä, sanoin kaiken tarvittavan jo. Oikein mainio alansa julkaisu. Kotimaisuudesta lisäplussa.

Kunnianpalautus 80-luvulle -sarjassamme vuorossa Talk Talkin lp The colour of spring (1986). Minähän niputin aikanaan suuressa viisaudessani Talk Talkin nimensä perusteella  samaan sarjaan Duran Duranin kanssa. Joka on muuten oikein hieno orkesteri. Mutta oletin Talk Talkin siis olevan aikansa poikabändi. Tämä ei yllätä ketään, mutta olin väärässä. The colour of sping on syvää poppia. Tyylikästä, komeasoundista, omana aikanaan ja vieläkin nykyaikaiselta kuulostavaa kunnianhimoista popmusiikkia. Kehittyvää musiikkia, progressiivista? Uutta musiikkia, ei 70-luvun loputonta sooloilua ja dinosauruilua. Uskon levyn uppoavan yhtä lailla Peter Gabriel- kuin The Smiths-diggareille. Kun tämän ostin, niin divarin setä sanoi erään toisen asiakkaan sitä minulle suositelleen. Oikeaan osui suositus.

Siskoni tyttären miehen isä kysyi kerran, että onko minulla Herb Alpertin levyä. Oli tunnustettava, että ei. Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää, joten poimin divarin laarista Herb Alpert & Tijuana Brassin Greatest hitsin. Nyt vain odottelen, että joku joskus jossain esittää tuon saman kysymyksen uudelleen. On sitä huonommillakin perusteilla levyjä ostettu. Mikään pikkutekijä tämä trumpetisti Herb Alpert ei ole. Levyjään on myyty miljoonia, listaykkösiä on, hän on ollut mukana säveltämässä mm. Sam Cooken hittejä, toiminut tuottajana, johtanut levy-yhtiötä ja mitä muuta lienee tehnytkään. Alpertin ja Tjuana Brassin musiikki on kovasti meksikolaisen kuuloista instrumentaaliviihdettä. Ainakin Lonely bull -kappaleen kaikki lienevät kuulleet, vaikkeivät sitä tietäisikään.

Pidän gospelista. Ja kun sanon gospel, en tarkoita kotimaista munatonta uskonnollista iskelmämusiikkia, vaan mustaa kvartettikarjumista tyyliin Soul Stirrers, (Five) Blind Boys of Alabama, Sensational Nightingales jne. Sitä musiikkia, joka on yhtä rankkaa kuin blues ja alkuperäinen rock’n’roll. Suomessa Jaakko Löytty on tehnyt hyvää kamaa. Etenkin Kahden maan kansalainen bändiversiona. Huh. Siinä on sitä oikeaa usko tai itket ja uskot -mentaliteettia, jota mustassa gospelissa parhaimmillaan on. Löysin hyllystäni Löytyn levyn Toisen päivän iltana. Ei mitään muistikuvaa sen hankkimisesta. No, kuunnella sitä piti, kun on kerran hyllyyn päätynyt. Valitettavasti tämä ei ole ollenkaan sitä kamaa, mitä Kahden maan kansalainen on. Ainoastaan Löytyn lauluääni tekee tästä jollain tapaa kuunneltavan. Tai se jollain tapaa erottaa tämän aikansa (1982) ”nuorekkaasta iskelmästä”. Valitettavasti hermoni petti jo kolmannen biisin kohdalla. Jääköön tämän levyn kuuntelu siihen, kun taas joku uskonnollinen kriisi pukkaa päälle. Pitänee hommata Löytyltä joku kokoelma.

Jestas. Näin pitkä merkintä, vaikkei ollut mitään asiaa. Pitäiskö pyrkiä politiikkaan.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Satunnaisotantoja levyhyllystä

  1. Hyvinpä sait puristettua taas tekstiä ja musiikki on mielestäni aina hyvä kimmoke naputella tekstiä. Se on parhaimmillaan tosi hauskaa kun näkee rivikaupalla tekstiä takanaan eikä loppua vielä häämötä. Ehkä sitä voisi rinnastaa vaikkapa soittotilanteeseen kun muusikolle koittaa biisissä soolon aika; joskus löytyy se oikea taajuus ja jossakin toisaalla saattaa vastaanotin suhista suht samalla hertzillä…

    Noh, Tijuana Brass on ihan hauskaa viihdemusaa aina silloin tällöin… Sattuipa jännästi just nyt tulemaan Radio Nostalgialla ”This Guy’s In Love With You” Herp Albertin coveroimana. Vaan sävelsipä hän muistaakseni esim. sellaisenkin hienon biisin kuin ”Felicia” – vai oliko se kitaristinsa John Pisano? Ainakin Tijuana Brass lienee eka versioija. Sillä onhan tuota suomeksikin versioitu Pertsa Reposen käännöksellä ”Sanoit liian paljon”, mm. Johnny Liebkind, muistaakseni myös Kari Tapio ja sitten Agentsin & Jorkka Kääriäisen hieno versio.

    • Mika sanoo:

      Kiitoksia! Eipä äkkiseltään tunnu tutulta tuo biisi. Pitänee tutkailla levyhyllyä, eiköhän se sieltä löydy…

  2. Eetu sanoo:

    Tosi hyvä blogi, hetki sitten löysin ja melkeen kaikki jutut jo luettu läpi, kasarihevit kahteen kertaan… Mutta mistä noita levyjä oikein löytää, tuntuu että kirppareilla yms. on vain Jamppa Tuomista ja gospelia? Netistäkin tilaaminen on ah niin hankalaa ja postimaksut joka kerta erikseen, plääh.

    En tiedä meneekö tämä nyt kevätjään kantokyvyn kokeiluksi mutta siinä vaiheessa kun Vixen, Britny Fox ja White Lion alkaa kyllästyttää niin rohkeasti mailia etuliniku(ät)hotmail.com niin ei jää levyt pölyttymään ;))

    Terveisin: vinyyliharrastusta aloitteleva huonon musiikkimaun omaava!

    • Mika sanoo:

      Kiitoksia! Jaa-a, enpä tiedä kyllästymisestä. Aika moni myy levynsä neljänkympin kriisin kourissa painiskellessaan, minä en sitä tehnyt. Nyt sitten odottelen viisikymppisiä…

      Kyllä niitä levyjä löytää, kun vaan jaksaa säännöllisesti ja usein ratsata divareita. Ja toki Helsingin pyhä kolminaisuus Black&White, Music hunter ja Hippie shake records on omaa luokkaansa näitä levyjä metsästäessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s