Deep Purple – Now what?!

purpleOn hienoa, että 60-luvulla perustettiin paljon rockyhtyeitä. Ilman niitä vanhainkodeissa ja geriatrisilla osastoilla olisi paljon nykyistä enemmän porukkaa. Jos nuo muusikot eivät kuolleet nuorena, kiertävät he nyt reilusti kansaneläkeikäisinä ukkoina maailmaa ja levyttävät ja niille vielä maksetaankin siitä.

Deep Purplen levyttäneissä kokoonpanoissa on viimeisen 45 vuoden aikana ollut neljä eli viisi laulajaa, kolme kitaristia ja basistia, kaksi kosketinsoittajaa ja yksi rumpali. Kylmän matemaattisesti ajatellen Ian Paice voisi siis koota ympärilleen neljä ihan ketä tahansa ja kutsua lopputulosta Deep Purpleksi. Onneksi musiikki ei monista vastakkaisista mielipiteistä huolimatta ole matematiikkaa. Suurimmat yllätykset Purplen historiassa ovat se, että yhtye on kahteen kertaan jatkanut uraansa Ritchie Blackmoren lähdettyä lätkimään ja se miten vähän Jon Lordin eläköityminen vaikutti bändin soundiin.

Studiolevyjä bändillä on 19. Konserttitaltiointeja kymmenittäin. Fanipojan näkökulmasta studiolevyistä ainoastaan kaksi tai kolme on laadultaan ei-aivan-täysin-odotuksia-ja/tai-purplekriteereitä-täyttäviä. Tässä on tosin otettava huomioon se, että 80-luvun puolivälistä alkaen myönnän yhtyeelle tiettyä ikähyvitystä. Monien itseäni vakavammin musiikkiin suhtautuvien mielestä Purplelta löytyy kaksi tai kolme edes jollain tapaa kelvollista äänitettä koko uransa ajalta. Kehotan tutustumaan filosofi Harry Callahanin aforismiin mielipiteistä ja niiden merkityksestä.

Deep Purplen toistaiseksi tuorein äänite Now  what?! ilmestyi 26.4. Ajattelin kaikessa rauhassa odotella hinnan halpenemista ja hommata levyn vasta sitten. 27.4. hermoni petti ja lähetin tilauksen. Osoitin kuitenkin melkoista itsehillintää normitapoihini verrattuna. Älytöntä sinänsä, tuommoinen pakko saada heti -mentaliteetti Purplen ollessa kyseessä. Tiesin ihan tarkkaan etukäteen mitä sieltä oli tulossa. Sitä samaa kamaa, mitä bändi on suoltanut Purpendicularista alkaen. Sitä, mikä on oikein hyvää, mutta ei millään tavalla merkittävää. Ei merkittävää edes Deep Purplen omassa kontekstissa. Silti en saanut rauhaa ennen kuin panin tämä 58:nnen Deep Purple -levyni pyörimään.

Jostain syystä odotukseni olivat kaikista kyynisistä epäilyistäni huolimatta korkeammalla kuin yleensä Purplen ollessa kyseessä. Ehkä siksi tunsin A simple songin alkaessa samankaltaista liikutusta kuin aikanaan Purpendicularin ensimmäistä kertaa soidessa: Vielä ne jaksaa! Kappale ja sitä myötä koko levy alkaa epäpurplemaisen tyynesti ja rauhallisesti. Olisin mieluusti kuunnellut moista tunnelmointia pitempäänkin, mutta biisi muuttuu pian tämän kokoonpanon perusjytäksi. Don Airey saa suuren roolin, se on hienoa. Gillan on Gillan läpi levyn ja tämä Gillan ei ole enää parikymppinen pojankolli. Weirdistan on nimensä mukaisesti hiukka kierompaa vääntöä. Steve Morselle tulee levy levyltä enemmän nopeuden rinnalle myös tyylikkyyttä. Out of handiin on saatu ahdistavaa tunnelmaa, joka purkautuu nykypurplemaisen melodiseen kertosäkeeseen. Sitten kääntyy puoli, tämä on nimittäin tupla-lp.

Hell to pay on sekin takuuvarmaa uusiopurplea. Joku käyttäisi kenties takuuvarman tilalla tasapaksua, minä en. Sitä en kiellä, etteikö tämä olisi kuultu jo monta kertaa ennenkin. Aireyn soolo-osuus aiheuttaa flashbackeja suoraan 70-luvun ensimmäisiltä vuosilta ja Lord hymyilee haudassaan. Bodyline on mutkikkaan rytmikästä paahtoa, Above and beyond kuin progea 40 vuoden takaa, lievästi irkkupopitettuna. Hienoa!

Kakkoslevy alkaa komeasti bluesahtavalla/jatsahtavalla Blood from the stonella. Jotain tällaista nimenomaan odotin levyltä kuulevani. Uncommon man on intronsa puolesta seesteisen kaunis, vaikka Morse sitä yrittääkin pilata. Itse kappaleeseen on piilotettu yksi hieno melodia, mutta kokonaisuutena se ei toimi. Après vous alkaa sekin hienolla, vanhankuuloisella introlla. Levyn kappaleissa on muutenkin todella komeita introja, joiden nostattamat odotukset eivät sitten täysin täyty. Bändillä on tyyli ja muoto täydellisesti hallussa, mutta biisit eivät aina kanna. Après vousillakin parasta intron lisäksi on puolen välin instrumentaalihämyily. Voi olla, että useampien kuunteluiden myötä muutan mielipidettäni, ensitunnelmat ovat nämä.

Yllättäen Purplella loksahtaa kaikki osaset kohdalleen levyn keveimmässä ja aikuisviihdehenkisimmässä kappaleessa, All the time in the worldissa. Se vain toimii ihan täysiä. Hyvä ettei koko levy ole tällaista, mutta hyvä että yksi kappale on. Nelospuolen toinen raita Vincent Price kuuluu kauhuelokuvatunnelmineen levyn kokeilevampaan osastoon. Ihan hauska, liki huumorimusiikkia. Lp:n bonusraidaksi nimetty It’ll be me on purplemainen näkemys 50-luvun rock’n’rollista. Tai jotain. Ehkä levyn olisi voinut toisinkin lopettaa, mutta kyllä tästä toisaalta ihan iloinen mieli jää.

Se siitä. Mitä jäi käteen? Now what?! on hyvä levy. Ei vallankumouksellinen, ei historiallinen, mutta sitä ei kukaan odottanutkaan. Historia muutetaan alle kolmekymppisenä, sen osa näistä äijistä teki jo vuonna -70. Levyllä on vanhojen miesten vetreää musiikkia, josta huokuu yhtyeen ja aikalaistensa historia, sen hyväksyminen ja sitä hyväksikäyttäen rakennettu komea uusi musiikki. Ehkä kuvittelen, mutta levyn teemana tuntuu olevan aika, samaan tapaan kuin Nazarethin Big dogzilla. ”Time it does not matter, but time is all we have to think about.” ”Don’t worry, there’s no hurry, here we are with all the time in the world.”

Kenraali Keinosen lanseeraamaa ikähyvitysjärjestelmää käyttäen saan laskettua Now whatille ensitutustumisen jälkeen ihan komeat suorituspisteet. Irvileuat tosin sanoivat, että Keinosen järjestelmällä satavuotias olisi voittanut hiihtokilpailun hiihtämättä metriäkään… Vaan hienoa, että vanhuksilla on harrastuksia!

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Deep Purple – Now what?!

  1. Hannele Udd sanoo:

    Hei! Luin blogiasi harkitessani, ostaisinko Now what?! -levyn. Olen tykännyt Deep Purplesta 70-luvun puolivälistä lähtien, mutta vasta viime vuosina varsinaisesti ”löytänyt” sen. Viime aikoina olen kuunnellut Fireballin 25-vuotispainosta v:lta 1996 ja ihastellut, miten tuoreelta se musiikki vielä kuulostaa. Fools-kappaleessa on osuus, joka voisi olla vaikka Apocalyptican levyltä. Fireballin instrumentaaliversio aamulla antaa jytisevää potkua ankeaan työpäivään.

    Now What?!:n Vincent Price -kappaleesta kuulin ensimmäisen kerran pätkän, kun se oli menossa radiossa, ja aluksi iski ajatus, että onko tämä Nightwishiä, vaan melko pian tunnistin sen Deep Purplen uudeksi tuotannoksi, josta etukäteen tiesin nimen. Vincent Pricen musiikkipuolesta pidän, videosta en. Myös All The Time In The Worldista tykkään, Hell To Paysta en niinkään. Muut levyn kappaleet ovat sitten vielä kuulematta. Ehkäpä hankin sen levyn jo ennen alennusmyyntiä.

    Hyvää juhannusta
    toivottaa Hannele

    • Mika sanoo:

      Kyllä levy hankkia kannattaa, halvennuksesta tai ei. Olen edelleen siitä tohkeissani, vaikka kirjoitankin blogimerkintäni yleensä alkuinnostuksen huumassa. Onhan tämä jännää, että sekä Deep Purple että Black Sabbath tekevät näin hyvät levyt tähän maailmanaikaan vielä.
      Hyvää juhannusta sinullekin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s