Joe Bonamassa – Driving towards the daylight

bonamassaToistan itseäni, kuten tapanani on: Levyjen ostelu aiheuttaa levyjen ostelua. Välillä mietin johtuuko itseni toistaminen siitä, että ei ole enää mitään sanottavaa vai siitä, että en muista mitä olen sanonut. Mitä välii. Ketään sanomiseni kiinnosta ja levytkin ostan monta kertaa. Välillä tarkoituksella, välillä vahingossa. Heräteostoksena hommaamani Black Country Communioinin Afterglow poiki hyllyyni paitsi toisen Black Country Communion -levyn, myös Joe Bonamassan Driving towards the daylightin. Bonamassa oli minulle ennen Afterglowia tuttu vain nimenä. Epäluuloiseen tyyliini niputin hänet kuulematta kategoriaan uudet, ei-niin-kiinnostavat bluespohjaiset kitaranvinguttajat, joille tärkeintä ovat soolot, ei biisi ja tunnelma. Tie-ten-kin olen ollut väärässä. Kuten aina olen. Kotona ja puutarhassa, töissä ja vapaa-ajalla.

Driving towards the daylight on -yllätys yllätys- bluespainotteista jytämusiikkia. Levy alkaa  komealla, raskaalla bluesrockilla. Samaa sarjaa jatkavat zeppeliinisti esitetty Robert Johnsonin Stones in my passway ja Howlin’ Wolfin Who’s been talking, joka alkaa Suden itsensä tarinoinnilla. Paras levyn bluescovereista on Willie Dixonin soulahtava I got all you need. Paitsi että epäilin Bonamassa olevan tylsä vinguttaja, ajattelin hänen tekevän myös jonkinlaista viihdebluesia. Siinäkin olin väärässä. Nimibiisissä on tosin jotain aikuisrokkiin vivahtavaa ja se tekeekin ihan hyvää väliin. Samaa tekee myös b-puolelta löytyvä lievästi gospelmainen ja kertosäkeeltään hämmentävän pop Heavenly soul.

Ja kyllä sitä vingutustakin riittää, esim. Tom Waitsin kirjoittamssa New coat of paintissa. Bernie Marsdenin säveltämä A place in my heart on silkkaa Still got the bluesia. Vaikka Bonamassa tekee claptonmaista uraa sooloineen ja jytäbändeineen, taisi työtoverini olla lähempänä totuutta verratessaan miestä Gary Mooreen. Levyn päättävä, Jimmy Barnesin komeasti huutama Too much ain’t enough on sekin soulistaan huolimatta aika mooremainen.

Towards the daylight on tehokasta peruskamaa. Vaan onko se tarpeellista, siinäpä kysymys. Bluesini nautin mieluiten raakana ja akustisena, mississippisti. Jytäksi kategoroituna tämä uppoaa paremmin. Välillä tuli mieleeni, että tämä on suunnattu niille, joilla kaiken yli menee oikeinsoittaminen ja hyvät soundit. Semmoinen on monesti tylsää. Meikä kun on enemmän niitä ”soittakaa punkit väärin ja lujaa” -miehiä. Kaikkiaan kuitenkin positiivinen kokonaisuus, joka ei enemmästä bluesista huolimatta hirveästi eroa aiemmin hyväksi havaitsemastani Black Country Communionista. Paitsi että Bonamassa on ilmeisen mainio kitaranvinguttaja, on hän myös kelvollinen laulaja.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s