Nazareth – Big dogz

Nazareth - Big dogzNo niin lapsukaiset, käsi ylös kuka tiesi Nazareth -nimisen laulu- ja soitinyhtyeen olevan vielä hengissä. Hyvä. Ja käsi ylös ne, jotka tiesivät bändin tekevän edelleen ihan mallikelpoista jytämusiikkia. Niin, sitähän minäkin. En tiennyt minäkään. Nyt tiedän, koska sattui 50’s divarin laarissa lojumaan kaikki vielä hyllystäni puuttuvat bändin lp:t. Mm. tämä 2011 ilmestynyt Big dogz. Kuluttajaystävällinen paketti sisältää tuhdin lp:n aukeavilla kansilla kotikuunteluun ja cd:n autoon.

Nazarethin tunnistaa aina vokalisti Dan McCaffertyn äänestä. Se on raastava ja ärisevä, Brian Johnson kuulostaa hänen rinnallaan pikkutytöltä… Big dogzilla McCafferty kuulostaa paitsi itseltään, myös Udo Dirkschneiderin ja Bon Scottin yhdistelmältä. Levyllä laulaa vanha mies ja sen kuulee. Omalla tavallaan tämän vanhan miehen ääni on syvempi ja vakuuttavampi kuin koskaan.

Levy alkaa tehokkalla, raskaalla Big dog’s gonna howlilla. Se on kuin perusjytämusiikin tiivistelmä; tiukkaa riffiä, bluesvivahteita ja ankaraa junnausta. Ilmeisesti kaikki heavybändit alkavat vanhetessaan kuulostaa AC/DC:ltä, Nazarethkin. Pari seuraavaa biisiä ovat nekin aaceedeeceilyä ja heavya, neljäs kappale When Jesus comes to save the world again yllättää akustisuudellaan, hitaudellaan ja uhkaavalla bluesfiiliksellään. Radio on nostalgisoivaa poppia, vaikka ei McCaffertyn äänellä raakuttua musiikkia oikein popiksi voi sanoa. Time and tide ihmettelee levyn musiikilliseen ja lauluäänelliseen vanhenemisen teemaan sopivasti ajan kulumista: ”It’s been sixteen years and it don’t seem more than sixteen days.” Tuttu tunne. B-puoli jatkuu tiukan ja jyräävän bluespohjaisen jytän merkeissä, kunnes päästään kappaleeseen Butterfly. Siinä Nazareth kuulostaa samalla tavalla herkältä ja hauraalta kuin Johnny Cash loppuaikojensa American -levytyksissä. Tai kuin Keith Richards aina.

Hieno levy. Tuskin maltan odottaa, että pääsen rauhassa kuuntelemaan The newzia, joka ensimakustelun perusteella vaikuttaa suoraviivaista Big dogzia monipuolisemmalta. Big dogz on vanhenevan heavymiehen musiikkia. Suorastaan liikutun levyä kuunnellessa. En ole mikään die-hard Nazareth-fani, levyt ovat jääneet aika vähälle kuuntelulle. Tajusin vasta nyt, että Manny Charlton ei ole soittanut bändissä liki neljännesvuosisataan. Ehkä juuri tietämättömyyttäni olen valmis nostamaan Big dogzin ihan bändin parhaimmistoon kuuluvaksi tekeleeksi. Se on musiikkia meille, jotka ramppaamme yöt vessassa ja muistelemme päivät nimiä.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Nazareth – Big dogz

  1. Kimmo sanoo:

    Tuo on paras lukemani levyarvostelun päätöslause ikinä :-) Kaiken lisäksi levykin pitää tsekata, koska ”The Newz” oli ihan asiallinen esimerkki siitä, että vanhtakin koirat voivat purra, vaikka temput eivät enää niin uusiutuisikaan.

  2. Mika sanoo:

    The newzistä jäi minulle sekavampi kuva kuin tästä tiiviimmästä ja yhtenäinsemmästä Big dogzista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s