Dagger ja White Lion

Leijonanharjaisia miehiä ja leijonaPäinvastaisista huhuista huolimatta kuuntelen muutakin kuin kasariheviä. Vaan perin usein, kun rupean miettimään mistä bloggaisin uskolliselle lukijalleni (terveisiä!), etsiytyy katseeni levyhyllyn heviosastoon. Hiukka tai hiukka enemmän pöljistä kasarihevilevyistä on hauska jaaritella. Ne ovat visuaalisesti mielenkiintoisia, niitä ei ole kaluttu loppuun miljuunissa keskusteluissa. Ja pidän niistä.

Nyt hyllystä löytyi kanadalaisen Dagger -nimisen orkesterin lp Not afraid of the night (1985). Huh. Tuota kansikuvaa. Katsoivatko nämä kaverit koskaan peiliin kriittisesti? Peiliin katsoivat varmasti ison osan päivästä, mutta voiko minäkuva olla niin vääristynyt, että eivät huomanneet miten typerältä näyttävät? ”Jumaa, miten mää oon komee!” Vähän niinkus käänteisesti se, kun kaunis, seksikäs nainen näkee kuvajaisessaan ruman rupsahtaneen ämmän. Kun Yö veti vastaavat meikit ja vermeet niskaansa Nuorallatanssijassa näki äijien ilmeistä, että niitä hävetti. Daggerin ”miehet” vaikuttavat tyytyväisiltä, jopa ylpeiltä. Haloo? Eihän noissa tukissa pääse ovesta ulos kuin ryömimällä, lehmännahkakuosi ei ole järin tyylikäs. Eikä ruma mies meikillä komistu.

Vaan kannet pitävät sisällään hyvää musiikkia. Reipasta, pirteää, kulkevaa huudatuskertsistä rokettirollia. Parhaissa biiseissä (mm. Hungry for power, Raise the Titanic) jalka vipattaa väkisin. Mallikelpoista, muotopuhdasta ja ulkoisesta habituksestaan huolimatta vakavastiotetettavaa ja hyvällä laulajalla varustettua kasariheviä. Pienellä skarppauksella biisimateriaalin suhteen bändi olisi pannut kampoihin Quiet Riotille ja WASPille.

Sitten pari vuotta eteenpäin: White Lion ja Pride. Kansikuva on melkein tyylikäs, vasta takakannessa on isoa tukkaa. Heti aloitusriffi kertoo, että jenkkihevillä mennään. Kitarasankarimeininkiä, tiukkaa tilutusta. Hyvä meininki tälläkin levyllä, mukava kuunnella välillä häpeämätöntä kitaranvingutusta. Selkeästi radiosoittoon pyrkivää melodisuutta ja hittihakuisuutta biiseissä. Soundi on iso, mutta raaka. Hyvä, jopa persoonallinen laulaja, Mike Tramp. Tramp? Jo on miehelle nimi rätkäisty. Pridessä on raakuudestaan ja heviydestään huolimatta AOR-fiilistä. Alan huolestua itsestäni, huomaan yhä enenevässä määrin diggaavani moisesta. Rupeanko -saatana- aikuistumaan. Lonely nights ja Lady of the valley, aih ja voih kun uppoaa sentimentaaliseen mielialaani. No, on tämä selkeästi heavya, aikuisviihdettä vain mausteena. All you need is rock’n’roll ja All join our hands ovat vähän noloja, mutta muuten Pride on komeaa kuultavaa.

Eli hyviä levyjä/bändejä molemmat. Dagger tuskin uppoaa muille kuin alalle vihkiytyneille veljeskuntalaisille, mutta White Lionista voisi digata normaalikin ihminen.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s