Family – It’s only a movie/Fearless

familyJäi Ghost Ship Navigatorsin jälkeen hämyhomma päälle, joten piti etsiä levyhyllystä lisää pitkätukkamusaa. Näppeihin osui Familyn tupla It’s only a movie/Fearless. Ostin tämän kulttuurikaupasta joskus silloin ysärin alussa, kun vinyyliä yritettiin tappaa. Maksoi 19 markkaa. Vieläkin ottaa pattiin, kun en tuolloin tajunnut hamstrata älppäreitä, vaikka niitä puoli-ilmaiseksi pois jaeltiin. Jotain sentään, kuten tämän. Perin vähälle kuuntelulle jääneen Familyn.

Ja taas herää kysymys, että miksi. Siis jäänyt vähälle kuuntelulle. It’s only a movie (-73) on rosoista ja juurevaa kamaa, juuri makuni mukaista. Juurevuus ilmenee neworleans- ja vaudeville-henkisyydessä. NO-fiilikset tulevat lähinnä puhaltimista. Ne tuovat mukaan myös soulia ja funkia. Bändin rytmipuoli on amerikkalaista. Family ei It’s only a moviella kuulosta järin brittiläiseltä orkesterilta. Se kulkee, ei nyi. Alussa mainitsemani hämyily ei sovi kuvaamaan It’s only a movieta kuin paikoin.

Fearless ilmestyi -71. Se on vähemmän amerikkalainen ja progempi. Tulee Genesis paikoin mieleen, etenkin laulusta. Fearlessia voi luonnehtia Jim Pembroken lanseeraamalla termillä deep pop. Progressiivista groovya poppia. Eli nyt ollaan selkeästi hämymusiikin syövereissä. Samaksi bändiksi tämän tunnistaa rytmikkyydestä; sekä It’s only a movie että Fearless kulkevat pyöreästi. Jalka vipattaa väkisin, vaikka kaikenlaista musiikin tahtiin liikkumista vältänkin.

Family on monipuolisuudestaan huolimatta selkeää ja miellyttävää musiikkia, olematta kuitenkaan musiikillista tapettia. Selkeys ja miellyttävyys on tietty kuulijasta kiinni. Pitihän Don van Vlietkin musiikkiaan kaupallisena ja ”normaalina” popmusiikkina. Ja ihmetteli miksi se ei myy. Family on vaikeasti määriteltävä bändi. No, monien mielestä kaikenlainen määrittely ja genretys on syvältä. Musiikki on kuulemma musiikkia, turha sitä on sekoittaa tyylisuunnilla. Hah. Vaikeaksi käy aiheesta puhuminen, jos musiikkia saa sanoa ainoastaan musiikiksi.

Hemmetin hyvät levyt ovat nämä. Groovya, brittiläisen viihteellisen progressiivista funkjytää. On musiikkimakuni näköjään parissakymmenessä vuodessa jonkun verran muuttunut, koska ostohetkellä tämä ei niin kolahtanut. Tai ei ehkä muuttunut, vaan laajentunut.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Family – It’s only a movie/Fearless

  1. Pekka sanoo:

    Pitäiskin ottaa tuo ”It’s Only A Movie” kuunteluun uudestaan, se on vähimmälle kuuntelulle jäänyt Family -lättyni. Bändin soundi muuttui kun vibrafonia pääasiassa soittanut Poli Palmer erosi ja tilalle tuli urku/huumormies Tony Ashton.
    ”Fearless” on sen sijaan ollut suosikkilevyjäni pitkään. Bassossa ja kakkoslaulussa luottomies John Wetton jonka ääni sopii pääpässi Chapmanin kanssa erittäin hienosti yhteen.
    Siun on nyt hommattava ainakin ”Bandstand” ja ”Music In A Doll’s House”.

    • Mika sanoo:

      Panenpa nimet muistiin. Movie on tosiaan melkein blues-funk-soul-viihdettä Fearlessiin verrattuna (ankarana mustan musiikin ystävänä se meiksille noilla spekseillä luonnollisesti kolisee) ja ilmeisesti sitten tämä urkuri on tuonut siihen huumoria mukaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s