Son of Sam, Tyla Gang ja Law

Internetaikakausi on vienyt levyjen ostosta yhden tärkeän aspektin pois. Sokko-ostokset. Nykyisin levyn ostoa suunnitellaan viikkokausia, käydään bändin kotisivuilla ottamassa tyypit, kuunnellaan ostoharkinnassa oleva levy viiteentoista kertaan Spotifysta, ladataan se vertaisverkosta kovalevylle, poltetaan varmuuskopio rompulle, ladataan iPodiin, suurennetaan kansitekstit kuvankäsittelyohjelmalla ja tutkitaan yksityiskohdat sekä salatut viestit. Kuudennellatoista kuuntelukerralla huomataan, että eeeeeei tätä kannata ostaa, tämä on jo kuultu.

Minä en tähän alistu, ostelen edelleen levyjä myös vanhaan malliin arvostelujen, huhupuheiden ja jopa pelkän kansikuvan perusteella. Toki tutustun uuteen musiikkiin paljon netin kautta, en yritäkään kieltää. On se loistava tapa löytää uutta, hyvää kamaa. En kuitenkaan halua menettää riemua, jonka ensikuuntelu äänilevyltä aiheuttaa. On aina iloinen yllätys kun jonkun neverheard poppibändin esikoislevy osoittautuu klassikoksi, on kutkuttavaa kun kovalla rahalla ostettu suosikkibändin uusi levy osoittautuu kuuntelukelvottomaksi skeidaksi. Nämä tunteet jäävät pois, jos kaikesta ottaa etukäteen selvää. Carpe diem, älä aina suunnittele. Anna mennä vaan. Epäonnistumiset kuuluvat levyjenostoon siinä missä elämään yleensäkin.

Kyllä, tulkitsit aivan oikein: Olen taas poiminyt kirppareilta ja divareista kaikenlaista outoa. Kuten Son of Sam and The Good Shepherdsin ”Rich and famous” – Eight songs of greed -lp:n vuodelta 1987. Syy ostopäätökseen hämärä kansikuva. En väitä, että tämä ihan suosikkimusaani olisi, mutta mielenkiintoinen levy silti. Jonkinlaista teknojytinää, jonkinlaista syntikkapoppia. Maustettuna Jesus & Mary Chain -metelöinnillä ja goottihenkisyydellä. Päässäni pyöri niinkin outo mielikuva, kuin särkökitarat löytänyt vakavastiotettava Sigue Sigue Sputnik. Häh? Juuri niin…

En muista mikä oli syy Tyla Gangin Moonproofin (1978) ostamiseen. Jotain oli kai saatava, nimestä tuli Dogs d’Amour mieleen. Ja levy on oikein hyvä. Välillä mahtipontista springsteenmäistä paisuttelua, välillä juurevaa rokkia, välillä kitaravetoista melodista poppia. Kuin ronskilla kädellä soitteleva Dire Straits. Laulaja Sean Tyla kuulostaa Dylanin myöhemmiltä ajoilta. Moonproof tulee varmasti pyörähtämään soittimessani toisen ja kolmannenkin kerran.

Law -yhtyeen omaa nimeään kantava lp vuodelta -75. Ostopäätös syntyi lähinnä kansikuvan perusteella. Lopullisen varmuuden antoi takakannen teksti Memphis Hornsin mukanaolosta ja monikulttuurinen bändikuva. En pettynyt. Etelän soulia, jopa southern rockia, funkia. Hyvän mielen musiikkia, lämmintä ja kohottavaa. Pahus vie, sinne kirpparille jäi toinenkin tämän orkesterin levy. Joutuu vissiin maanantaina hakeen. Tätä Lawta (Lawia?) ei pidä sekoittaa Paul Rodgersin ja kumppaneiden The Law -nimiseen orkesteriin 90-luvulta.

Hyviä hankintoja, sokko-ostos kannattaa. Vaatihan se tietysti hieman kirpputorikokemusta ja -vainua, muuten hyllyt täyttyvät italoiskelmistä ja Audrey Landersista ja Richard Claydermanista…

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s