The Men They Couldn’t Hang ja Prefab Sprout

Syksy saa. Kylmä. Kansanmusiikkipoljento jatkuu. Hyllystä löytyi The Men They Couldn’t Hangin Night of a thousand candles (1985). The Men They Couldn’t Hang ei kai kovin suosittu orkesteri ollut. Ei ihme, sillä Pogues. Bändi liikkuu meinaan samoilla apajilla, mutta ei yllä Poguesin riehakkuuteen. Eikä bändistä löydy Shane MacGowanin tapaista persoonaa. Vaan kun unohtaa vertailun on Night of a thousand candles mainio levy. Bändi on keittänyt soppansa kansanmusiikista, punkista, rockabillystä, popista ja liikkuu sujuvasti vaikka flamencosta rautalankaan.

Hyvän kuvan levyn annista saa kuuntelemalla vaikka The day afterin, joka on Poguesilla ryyditettyä rockabillya, Johnny come homen, joka punkabillyllään ja clashmaisuudellaan tuo ihastuttavasti mieleen 70-80 -lukujen vaiheen, Ironmastersin, josta Flogging Molly- ja Dorpkick Murphys-fani varmasti tykkää sekä Scarlet ribbonsin, joka on silkka kansanlaulu.

Hyvä levy. Viehättävän kotikutoinen ja oikealla tavalla amatöörimäinen levy. Hyllystäni löytyy näköjään bändin koko 80-luvun tuotanto, pitänee ottaa nekin tarkempaan syyniin. En muuten välttämättä halua tietää millainen soitin on tibetian anus flute…

Sitten jotain aivan muuta, vaikka vuosi säilyy samana. Prefab Sprout ja Steve McQueen. Steve McQueen siis levyn nimi. Kriitikoiden ja trendikkäiden indiepoppareiden suosikkibändi. Ihan sen takia tekisi mieleni haukkua tämä. Vaan en pysty. Hienoa musiikkia. Ehkä liian hienoa minulle, jytäorkestereille korvani ja aivosoluni uhranneelle hämylle.

Aloitusbiisi Faron young ei itse asiassa ole ”jotain aivan muuta” The Men They Couldn’t Hangiin verrattuna. Siinä on selkeää rockabilly-meininkiä. Se ei tosin levyllä jatku, Steve McQueen on helisevää kitara-/syntikkapoppia. Prefab Sprout lienee esikuva useillekin brittipoppareille. Esim. loistava Bonny voisi olla suoraan Manic Street Preachersin levyltä; laulaja kuulostaa huutaessaan James Dean Bradfieldiltä, eli päinvastoin. Vaikka Manicsit ovat enemmän rock. Prefab Sprout on häpeilemättömän pop ja levy paranee kuuntelukertojen myötä.

Huh. Ottaa kriitikkomusan kuuntelu koville. Minulle Prefab Sprout on kuin The Smiths. Hyvää ja kaunista, mutta sen jälkeen sielu vaatii Uriah Heepiä.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: The Men They Couldn’t Hang ja Prefab Sprout

  1. Ola sanoo:

    Steve McQueenista tuli itselleni aikoinaan sama reaktio kuin Metallican Black Albumista: eikös tämä orkesteri joskus aiemmin tehnyt mielenkiintoista musiikkia? Jota siis Prefab Sproutin kohdalla edustaa Swoon. Pieni tujaus Heeppiä kannattaa toki senkin jälkeen, ihan kalibrointimielessä.

  2. Mika sanoo:

    Voisihan tuohon Swooniin tutustua. Jotenkin vain tämmöinen ”taidemusiikki” tahtoo nostaa karvat pystyyn. Että liian hienoa, liian älykästä. Tämmöiselle tasamaan tallaajalle riittää a-wop-bop-a-loom-bop, ei sitä sen kummempaa korkeakulttuuria tarvitse…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s