Elämäni ääniraita

Pähkäillessäni taas kerran aihetta blogimerkintää varten, sain ystävältäni neuvon: Blogia kirjoitetaan ensisijaisesti itseä varten. Niin. Näin se kai menee. Koska olen aina tykännyt rocklehdissä olevista muusikoiden ja muiden julkkisten tekemistä oma lista -jutuista ja Nick Hornbyni lukeneena ymmärrän listaamisen merkityksen popaddiktille, päätin tehdä elämäni soundtrackin. Yksi kehitykseni kannalta merkittävä levy syntymävuodesta alkaen. Valitseminen on hirveää, koska lähes joka vuodelta löytyy monta tärkeää levyä. Tänään näin, huomenna voisi olla toisin.

1970 Deep Purple – In rock
Luokkatoverini äänitti kasetille seiskaluokalla. Tällä hetkellä hyllystäni löytyy kolme kappaletta In rockia. Deep Purple ei ole järin arvostettu orkesteri, mutta minulle se on historiallisesti katsoen Beatlesin ohella tärkein bändi. In rock on silkkaa energiaa ja anarkiaa. Jos esittäjän paikalla lukisi Purplen sijasta vaikka MC5 tai Stooges, arvostus olisi toista luokkaa.

1971 Led Zeppelin – IV
Tätäkään ei voi ohittaa, vaikkei tästä mitään tarvitse sanoa. When the levee breaks on valkoista modernia bluesia syvimmillään.

1972 Rolling Stones – Exile on Main St.
Ei ehkä Rollareiden paras levy (eiköhän Let it bleed ole se tai Beggars banquet tai Aftermath tai Sticky fingers tai…), mutta kaikessa kaoottisuudessaan rock’n’rollia parhaimmillaan.

1973 Black Sabbath – Sabbath bloody Sabbath
Debyytti ja Master of reality menevät edelle, mutta pakko Sabbath on saada listalle mukaan.

1974 Lynyrd Skynyrd – Second helping
Jumalaare miten tärkeä bändi Skynyrd oli teininä ja etenkin siinä vaiheessa, kun kavereilla alkoi olla ajokortteja ja kuviteltiin stereot soiden olevamme Syvän Idän miehiä kaljoinemme ja viskeinemme ja naisenpuutteinemme.

1975 Pink Floyd – Wish you were here
Nimibiisiä diggailin jo teininä, mutta varsinaisen Floyd-herätyksen koin vasta päälle kaksikymppisenä. Wish you were here on Revolverin ja Abbey Roadin ohella niitä levyjä, jotka panen soimaan yöllä, jos ei nukuta. Se on niin tuttu, sillä rauhoittuu.

1976 Rainbow – Rising
Kaikkien aikojen heavylevy. Sama luokkatoverini, joka äänitti minulle In rockin, äänitti myös tämän. Kasetin toisella puolella oli Hard rock -83. Seurauksista kärsin edelleen.

1977 Sex Pistols – Never mind the bollocks
Nyt tuntuu, että listani on liian ilmiselvä. Mutta minkäs teet, musiikkimakuni on konservatiivinen. Punk on osa lapsuuteni soundtrackia, kiitos aiheesta innostuneen serkkulikan. Olin kuitenkin liian nuori ymmärtääkseni sen mahdollista yhteiskunnallista/muuta merkitystä. Minulle se on vain musiikkia. Pistolsistakin innostuin vasta kun punk oli maannut raatona jo puolenkymmentä vuotta.

1978 Hector – Kadonneet lapset
Synkistä synkin levy, jonka tahtiin olen masentanut itseäni milloin työttömyyden, milloin muiden surujen kanssa. Puhdistavaa ja ahdistavaa musiikkia.

1979 Eppu Normaali – Maximum jee&jee
Lapsuuden ääniraitaa tämäkin, Ratsian ja muun suomipunkin ohella. Eppu Normaali, Juice Leskinen ja Popeda ovat ikäiselleni täysin ohittamatonta kamaa, niiden tahtiin on lapsuus ja nuoruus eletty.

1980 Whitesnake – Ready an’ willing
Kauhia miten vaikeaa on vain yhden levyn valitseminen. Mutta Whitesnake mukaan, koska se oli yksi ensimmäisiä innottajiani sen musiikin pariin, jota tuolloin kutsuttiin heavyksi. Nykyään kukaan muu kuin minä ei esim. tätä heavyna pidä.

1981 Joan Jett – I love rock’n’roll
Jo reaaliaikana radiosta äänitettynä diggailin nimibiisiä. Joan Jettistä tulee aina vaan ja uudestaan hyvä olo. Kappaletta soitettiin ala-asteen levyraadissa, ehkä se olin jopa minä itse kuka sen soitti. En muista.

1982 Duran Duran – Rio
Niin. Luurangot kaapista. Elviksestä Duran Duraniin. Tosin Rion diggaamisessa ei ole mitään hävettävää, kerrassaan loistava ja hyvin aikaa kestänyt levy.

1983 Popeda – Kaasua…
Tässä vaiheessa olin jo innostunut heavy rockista ja Mustien enkelien myötä Popedasta, mutta serkkulikalta joululahjaksi saatu Kaasua… räjäytti pankin. Popedan ehdottomasti paras levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä ja jolta puuttuu kaikkia muita bändin levyjä rassaavat huumoripläjäykset.

1984 Sielun Veljet – Hei soturit
Ajalta 82-88 on tuskaista valita vain levy/vuosi. Noihin ikävuosiin sattuivat kaikkein kovimmat musiikilliset kolahdukset, kaikki oli uutta. L’amourha oli vielä suurempi juttu, mutta Hei soturit herätti innostuksen Sielun Veljiin.

1985 Peer Günt – s/t
Rockin SM-kisoista tutuksi tullut orkesteri. Serkkupojalta rippilahjaksi saatu levy. Niiiin merkittävä bändi ja levy minulle, että se on kokenut saman kohtalon kuin Sielun Veljet, eli ei oikein pysty aikuisiällä kuuntelemaan. Tulee liian eläviä flashbackeja teinivuosiin.

1986 Jimi Hendrix – Jimi plays Monterey
Joo, on ihan älytöntä panna listalle 16 vuotta aiemmin kuolleen äijän postuumi julkaisu, mutta tämä oli niin suuri kolahdus, että pakko. Kaikkien aikojen livelevy, jonka ainoa kilpailija on Band of Gypsysin laajennettu cd-painos Live at Fillmore East.

1987 Robbie Robertson – s/t
Hehkutin tämän blogissani jo aiemmin.

1988 Kolmas Nainen – Hikiset siivut
Ostin tämän samalla reissulla, kun kävin suorittamssa lyhyen matematiikan ehdot lukion… öö… ensimmäisen tai toisen luokan jälkeen. Opettaja kehui, että kukaan muu ei ole lyhyestä matematiikasta onnistunut ehtoja saamaan. Valehteli kuitenkin. En ymmärrä, miten selvisin matematiikasta myöhempinä vuosina.

1989 Bob Dylan – Dylan & Dead
Tätä eivät dylanologit arvosta, mutta muistan kun radiosta tuli useita biisejä levyltä ja ihastuin elävään soittoon. Koska Blood on the tracks ja Desire jäivät listalla itselleni tärkeämpien levyjen jalkoihin ja Dylan on pakko saada mukaan, niin tämä on hyvä valinta.

1990 Ne Luumäet – Laki ja järjestys
Yykaakooneetä tarvittiin silloin, tarvitaan nyt ja tarvitaan aina.

1991 Noitalinna Huraa! – Kolinaa
Tämänkin kehuin blogissani jo aiemmin.

1992 Kingston Wall – s/t
Voi mahoton miten näiden keikat olivat hurjia, suorastaan hengellisiä tapahtumia.

1993 CMX – Aurinko
90-luvun alussa musiikki-innostukseni oli lamassa, oli niin paljon mukamas tärkeämpää puuhastelua. Onneksi sentään kotimainen indieräminä aiheutti tunteita. Tätä tuli kuunneltua ja tyrkytettyä muille enemmän kuin laki sallii.

1994 YUP – Homo sapiens
Ja tätä tuli odoteltua kuin kuuta nousevaa. YUP -innostus alkoi jo Whlap-zap ninja -ep:stä ja Homo sapiens on paitsi bändin loistavin tuotos, myös suomirockin klassikko muutenkin.

1995 Faith No More – King for a day
Muistan kun ensimmäistä biisiä kuunnellessani mietin, että eikö Radiopuhelimet olekaan kaikkein rankin bändi. Faith No More aloitti, mutta oppipojat -System of a Down perillisineen- ajoivat jopa ohi.

1996 Gillian Welch – Revival
Tämän naisen loistavuuteen heräsin vasta myöhemmin, mutta onneksi heräsin. Annabelle on ihan paras, yksi liikuttavimpia lauluja ikinä.

1997 R.L. Burnside – Mr. Wizard
Kun 2000-luvun alussa koin lopullisen bluesherätyksen, oli Mr. Wizardin räminä siinä tärkeä tekijä. Että blues voi olla näin ankaraa räimimistä.

1998 T-Model Ford – You better keep still
Kts. edellinen.

1999 Linda Ronstad & Emmylou Harris – Western wall
Kirjastotädiksi opiskellessani kämppäkaverini soitti tätä ja ihastuin kappaleeseen 1917 niin paljon, että Emmylousta tuli kerralla suosikkinaiseni.

2000 Helander Co. – Fodder
Kotimaisen bluesin kärkilevyjä kaikessa monipuolisuudessaan.

2001 Flaming Sideburns – Hallelujah rock’n’roll
Ei muuta kuin happy rock’n’roll. Polvilleen menin keikalla minäkin.

2002 Blind Boys of Alabama – Higher ground
Bluesinnostukseen liittyi luonnollisesti myös soul ja gospel. Tämä on modernia ja silti vanhaa gospelia. Onneksi näin herrojen herätysjuhlan livenä. Bändi on mukana saman vuoden toisella järjettömän hyvällä levyllä, eli Solomon Burken Don’t give up on mella.

2003 Opeth – Damnation
Tästä bändistä olin kuullut kehuja ja kun levykaupassa Imatralla tuli Damnation vastaan, niin poimin innoissani mukaan. Levykauppias sanoi sen olevan ankaraa mättöä. Taisi sekoittaa Deliveranceen, tämä kun on kaikkea muuta. Kaunis ja jäätävän kylmä levy.

2004 Nick Cave and the Bad Seeds – Abattoir blues/The lyre of Orpheus
Tämä levy liittyi bluesinnostukseeni, etsin ja löysin Cavesta bluesia ja gospelia.

2005 Honey B. & the T-Bones – Terrifying stories from T-Bone town
Suomibluesin parhaimmistoa tämäkin. Kerrassaan täyteläinen ja syvä kokonaisuus, parasta bändiltä.

2006 Amy Winehouse – Back to black
Ääni. Ja liian tarkka legendojen matkiminen elämässään. Onneksi jäi kuitenkin Back to black. Tosin liian kovaa tuuttaavat soundit haittaavat kuuntelua. Mutta pakko ne on kestää hienon musiikin takia.

2007 Nightwish – Dark passion play
Pakko ottaa tämä mukaan, sen verran ankarasti musikaaliviihdemetalli on kolahtanut. Tämä, Oceanborn ja Imaginaerum ovat loistava kolmikko.

2008 Jo’ Buddy & Down Home King III – Whole lotta things to do
Pitkän linjan ammattilainen Jussi Raulamo veti hiljaiseksi jo ensimmäisellä Jo’ Buddy -levyllään Grits & rattles, mutta tämä on sitäkin täysipainoisempi paketti. Ihan parasta.

2009 Dave Rawlings Machine – A friend of a friend
Gillian Welchin soittokumppani tekee omalla nimellään ihan sitä samaa. 22-pistepirkkomainen Ruby on järjettömän hieno kappale.

2010 Nick Curran & the Lowlifes – Reform school girl
Curran keksii ruutia uudestaan ja rock’n’roll ei kuole.

2011 Kate Bush – 50 words for snow
Eihän näistä tuoreista levyistä voi tietää mistä todella tärkeä tulee. 2011 oli hieno levyvuosi sekin. Tässä levyssä on sellaista taikaa, että valinta osuu siihen.

2012 Paleface – Maan tapa
Ha haa, en ole pelkkä menneisyyteen jumittunut reliikki, osaan kuunnella myös modernia musiikkia. Sikäli kuin tämä sellaista on. Ehkä tämä on vanhaa, kun on niin hyvä.

Semmoinen lista tänään. Huomenna sillä kui-ten-kin olisi paljon -suurin osa- samoja levyjä, samoin ylihuomenna ja ensi viikolla. Silti sydän vuoti verta, kun oli niin vaikea valita. En tiedä mitä lista itsestäni kertoo. Jokainen tehköön päätelmänsä. Mutta that’s me, baby.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Elämäni ääniraita

  1. Liian vanha muistamaan sanoo:

    Annan listalle lähes täydet 2010 pistettä. Omalla listallani kate olis tosin 1985 ja 2005. Yllättävää, että Paleface pääsi mukaan, ensi vuonna kuuntelet pelkästään räppäreitä ja suomiregeetä….

    • Mika sanoo:

      Joo, töissäkin rupeen pitämään liian isoja housuja (niitä on tosin jo nyt, kun on kiloja häipynyt…) ja lippalakkia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s