Whitesnake – Forevermore

Silloin joskus, kun äänitteiden määrä hyllyssäni oli järkevissä mitoissa, pidin ne mystisessä arvostusjärjestyksessä. Ensin oli Beatles, sitten Deep Purple ja sen jälkeen Deep Purple -johdannaiset. Hyvin äkkiä homma meni sekaisin, sen verran sisäsiittoisia brittiheavyn mestaruus- ja divarisarjojen hämmentävät miehistönvaihdokset olivat ja vähänkään loogista järjestystä oli mahdoton pitää yllä. Kärkikahinoissa Purplen jälkeen hyllyn kolmostilasta taisteli Rainbow ja Whitesnake. Vaikka Rainbow vei voiton, ei se Whitesnaken arvoa vähennä. Whitesnake oli Purple-johdannaisista juurevin. Siksi olin perin iloinen, kun kesälomareissulla löysin bändin viime vuonna ilmestyneen Forevermoren vinyyliformaatissa.

Kuulun siihen joukkoon, jonka mielestä oikean Whitesnaken viimeinen levy oli Slide it in. 1987 ja Slip of the tongue eivät olleet sitä mitä piti. Eli 70-lukulaista jytää. Olivat modernia hevirokkia. No, sellaisena ihan hyvää, ei vaan uponnut meiksille. Whitesnakeen oleellisesti kuulunut soul ja blues katosivat. Onneksi Coverdale on välillä palannut vanhaan, Starkers in Tokyolla ja Into the lightilla. Coverdale-Pagella. Jossain vaiheessa Coverdalen olisi pitänyt muuttaa laulutyyliään, jättää Tarzan-karjunta vähemmälle. Muistaakseni Restless heartilla hän välillä lauloikin rauhallisemmin, sen levyn karjumiskohdat kun ovat melko tuskaista kuultavaa. Forevermorella shouter on paremmassa kunnossa kuin aikohin, johtuneeko sitten studiotekniikasta vai mistä.

Mitä Forevermoresta osaisin sanoa. Jostain syystä, kenties formaatista johtuen, odotukseni olivat korkealla. Meininki on päällekäyvää ja täyteen ahdettua. Soundit ovat modernit, metalliset. Jyräävät.  Onneksi jokaiselta sivulta löytyy myös rauhallisempia hetkiä; Easier said than done, One of these days, Fare thee well ja miksei komea nimibiisikin. Levy alkaa mukavan vanhahtavalla ja klassiselta Snakelta kuulostavalla Steal your heart awaylla, Love will set you free vie ajatukset aina Ready an’ willingiin asti. I need you (Shine a light) voisi poppimaisuudessaan löytyä Come an’ get itiltä. Kuten biisien nimistä voi päätellä, jatkaa Coverdale lyriikoillaan tuttua mies/nainen -linjaansa. Tai pitäisikö hänen kohdallaan tuo Mies kirjoittaa isolla… Love sitä ja love tätä, I want it just nyt ja give it to me baby heti. Niin se menee ja niin se Whitesnakella pitää mennä.

Pakko Forevermoreen on olla tyytyväinen, on tämä kaikesta turboahtamisesta huolimatta aika blues. Whitesnake forevermore vai nevermore. Kas siinä kysymys.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s