Paleface – Maan tapa

Kuulun sukupolveen, jolle räppi on lähtökohtaisesti paskaa. Vaikka äänitin Rockradiosta Africa Bambaatan ja James Brownin Unityn ja siitä diggasin, niin viimeistään suomiräpin ensimmäinen sukupolvi ja liian isot housut tuhosivat mahdollisen orastavan mielenkiinnon genreä kohtaan. Vaikka räppi on suoraa jatkumoa sille samalle neekerimusiikille, joka alkoi peltolauluista ja bluesista päätyen rhythm’n’bluesin, gospelin ja soulin kautta räppiin ja valitettavasti myös Ryntäät&Berse -tyyliin, niin minulle se ei koskaan kolahtanut. Paria harvaa poikkeusta -lähinnä  Public Enemy ja varauksella Eminem- lukuunottamatta. Se ei liene ihme, koska mielestäni soulkin modernisoitiin pilalle viimeistään What’s going onin myötä… Räpin voittokulku on jatkunut todella pitkään. Johtunee siitä, että se ei tullut suursuosioon yks kaks, vaan pikkuhiljaa, vuosikymmenien myötä.

Mutta sitten Paleface vaihtoi kieltä. Helsinki – Shangri-Lalla hän iski kultasuoneen ja teki suomenkielisestä räpistä ihan relevanttia ja ilman naureskelua kuuntelemista kestävää puhemusiikkia nelikymppistenkin korville. Suuri syy Palefacen läpilyömiseen myös aikuisväestön keskuudessa on siinä, että hän ammensi teksteihinsä surutta elementtejä jo ennestään tutuista suomalaiskansallisista renkutuksista. Tekstit upposivat helismaalais-leskisläiseen ja 70-lukulaisen tiedostavaan aikuisyleisöön. Ja tie-ten-kin pitää erikseen mainita bändi; musiikki on loistavaa ja varmasti vähintään yhtä suuri syy myyntimenestykseen kuin tekstit.

Maan tapa -albumilla Paleface ja bändi petraavat entisestään. Tekstit eivät ole niin kansaanmeneviä kuin edeltäjällään, Paleface laajentaa sanottavansa globaaliksi. Taso ei silti laskenut, päinvastoin. Kaltaiseni tasamaan tallaaja joutuu tulkitsemaan lyriikoita sivistyssanakirja kourassa, mutta sen mitä ymmärrän, niin asiaa mies puhuu. Toivottavasti nuorempi jengi kuuntelee ja ajattelee. Tosin ihan samanlaisia wahlrooseja niistäkin sitten myöhemmin tulee, vaikka nuoruuden palossa yhteiskunnallista omatuntoa omaisivatkin. Onhan tämä nähty sukupolvesta toiseen.

Ja bändi tosiaan, huh huh. Aivan huikea meno koko ajan. Jos tanssisin, niin humpan ja valssin ohella tanssisin tätä. Mutta enhän minä osaa edes heiluttaa käsiä silleen räppimäisesti. Tosin aika al bundyna nuo Palefacen kädetkin tuntuvat lavalla käyvän… Mukavina yksityiskohtina Sly & The Family Stone -laina, Muista! -biisin heavykitarointi ja Sakari Kukon vierailu lämmittää menneisyyteen jämähtäneen kuuntelijan mieltä. Loistava bändi.

Paleface, Riverdog Samson, First Aid Kit, The Soundtrack of Our Lives. 2012 on halvatun kova levyvuosi jo nyt.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Paleface – Maan tapa

  1. Pekka sanoo:

    Onko Gil Scott-Heron tuttu? Jos ei, niin kannattaa tutustua, esim. livetupla ”It’s Your World” (1976) tai ”Reflections” (1981).

  2. Mika sanoo:

    Gil Scott-Heron on ollut pitkään tutustumislistalla, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Johtuen juuri siitä, että haiskahtaa liian modernilta meiksin makuun. Näin niitä ennakkoluuloja vaalitaan…

  3. Tämä on liian voimakas myyntipuhe, jotta tämän levyn voisi jättää ostamatta. Ja Gil Scott-Heron, miksiköhän siihenkin on jäänyt tutustumatta.

    • Mika sanoo:

      Eipä jää meiksillä enää, panin just aamulla Original album classicsin tilaukseen. Siinä on mm. tuo Pekan mainostama Reflections.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s