Sibelius

En minä klassisestakaan musiikista mitään ymmärrä. En tajua motiivin ja teeman eroa, en hahmota mikä on kontrapunkti tai kenraalibasso, en tiedä millaista on syöksyä D-mollin syövereihin. Mutta tiedän mistä pidän ja fanitan Sibeliusta ihan kybällä. Koin herätyksen hänen musiikkiinsa joskus aikanaan lähinnä Tapiolan ja neljännen sinfonian ansiosta. Haaveissani kuuntelen Tapiolaa kylmänä talvi-iltana takkatulen ääressä sohvalla viltin alle käpertyneenä, kovalla. Siinä on meinaan biisi, joka menee luihin ja ytimiin. Sitä kuunnellessa tulee kylmä. Niin jäätävää se on.

Elin aikanaan harhaluulossa, että Sibben musa on vaikeaselkoista ja metelöivää. Taisi olla Willie Garvin, joka semmoista sanoi ja minä poika uskoin. Onneksi unohdin tuon suuren filosofin mietelmät ja luotin loppupeleissä enemmän hänen esimieheensä Modesty Blaiseen, joka Sibbestä diggasi ja hankin levytyksen neljännestä sinfoniasta. Se oli järisyttävä kokemus. Se on niin syvää, keskittymistä ja rauhaa vaativaa musaa, että kuuntelukokemus palkitsee vuodesta toiseen. Neljäs on synkkä ja hiljainen. Se alkaa kuin varkain, loppuu kuin varkain. Väliin jää hienoa riffien kehittelyä, kuulasta ja surumielistä tunnelmaa. Ainoastaan toisessa osassa on hieman ilon pilkahdusta havaittavissa, hyvällä tahdolla ehkä finaalissakin paikoin, kellopelin kilkattaessa. Sinfonian ja mielestäni koko Sibeliuksen uran parasta materiaalia kuullaan neljännen kolmannessa osassa. Se on niitä harvoja musiikkiesityksiä, jotka aiheuttavat kymmenienkin kuuntelujen jälkeen kylmiä väreitä ja sydämen lyöntitiheyden ynnä hengityksen nopeutumista. Huippukohtaan -rumpujen paukkeeseen- päästessä pitää melkein soittaa ambulanssi. Niin pakahduttava olo siitä tulee. Aina. Kuulostaa naurettavalta, mutta näin on. Ei ihme, että Sibbe halusi just tämän biisin tämän osan soitettavaksi hautajaisissaan. Kuuntelen neljättä usein unettomina öinä. Kaikesta huolimatta se myös rauhoittaa.

Vietin juhannuksen rääppiäiset kuuntelemalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat putkeen. Esittäjänä joku orkesteri, jota johti joku tyyppi. Ensimmäinen sinfonia on mahtipontinen ja täynnänsä hienoja melodioita. Toisen sinfonian intro täytyy jokaisen itseään suomalaiseksi kutsuvan opetella tunnistamaan. Kolmannen toinen osa on kuin Piirpauke esittämässä kansanlauluja, Sakari Kukko saattaa olla Sibben reinkarnaatio. Viides sinfonia lienee äijän arvostetuin, komea se onkin. Jostain syystä sitä kuunnellessani päässäni alkaa aina soida Merilinjan tunnusmusiikki, Hatsaturjanin Spartakus. Viidennen lopetus on tosin korni. Joskus 90-luvulla ostin levyn, jossa on viides alkuperäisessä muodossaan. Sibelius nääs muokkasi teostaan muutaman kerran vielä ensiesityksen jälkeen. En ole uskaltautunut vieläkään tuota alkuperäisversiota kuuntelemaan, koska en ole sisäistänyt lopullista versiota tarpeeksi hyvin. Sen aika tulee vielä.

Kuudes sinfonia on neljännen ohella suosikkini, jos on pakko valita. Kuudes on kansallispukuinen kaunis nainen hyppelemässä kesäisellä kalliolla järven rannalla kanneltaan rämpyttävän Väinämöisen luo. Muistatte suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyöelokuvan Sampo, jota YYA-henkisessä peruskoulussa viattomille lapsukaisille 70-luvulla pakkosyötettiin. Sen maisemat pyörivät päässäni kuudetta kuunnellessani. Voin kuulla Sibben kääntyilevän haudassaan tämän tulkinnan kuullessaan. Seitsemäs sinfonia on vaikein. Sen kuuntelu on hienoa ja antoisaa, mutta vuosien kuurin jälkeenkään en hahmota sen olemusta. Upea se silti on.

Musiikin lisäksi olen ahminut Sibeliuksesta kertovaa kirjallisuutta siinä määrin, että Johan Christian Julius on jo hyvä ystäväni. Aivan kuin John, Paul, George ja Ringo. Olen useasti kärsinyt, kun Sibelius vanhana miehenä järjesti Ainolassa suuret polttajaiset, jossa liekkeihin päätyi mahdollisesti myös kahdeksas sinfonia. Olen tuntenut sympatiaa Ainoa kohtaan hänen kärsiessään puolisonsa ryyppyreissuista ja tuhlailuista ja olen yhdessä Sibeliuksen kanssa ihastellut joutsenten kaartelua Ainolan taivaalla. Muutama vuosi sitten kävin Ainolassa. Oli upeaa vaellella samoja polkuja, joita Mestari itse on tallannut. Siinä joutui raavaskin mies vähän nieleskelemään.

Kuten Beatlesista, myös Sibeliuksesta on sanottu jo kaikki. Moneen kertaan. Levas, Tawaststjerna, Salmenhaara, Sirén ja tuhat muuta. Silti halusin minäkin sanoa, tämän verran. Anna Sibbe anteeksi, en mie pahalla.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Sibelius

  1. vakituinen lukija sanoo:

    Ethän sie pahalla, et. Mut pakotat etsimään Mestarin Teokset ja kuuntelemaan ne. Maltan mieleni ja varaan Sibeliukselle ajan syksyksi. Kesä on vaan niin rock.

  2. Mika sanoo:

    Sibelius on aika rok. Meinaan, jytäriffejä ja tiukkaa vääntöä. Viulukonsertossa ois Laihon Aleksillakin tekemistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s