Paul Rodgers ja Johnny Crash

Luin taannoin blogini kommenttiraidalta, että sekaisin on se, jonka levyt ovat kaaoksessa. Näin se menee. Paikoin maaniseksi yltyvässä järjestelyssä ja levyjen haalimisessa on selkeästi merkkejä siitä, että luon levyjen avulla järjestystä elämääni. Huonompiakin tapoja siihen olisi, joten olen kai tyytyväinen. Nyt sen sijaan otin hyllystäni täysin ilman logiikkaa tai muuta järjestelmällisyyttä pari lähiaikojen hankintaa blogimerkintää varten.

Paul Rodgersin soololevy Cut loose vuodelta -83 herättää henkiin ajatuksen, että pitäisi lailla rajoittaa ns. totaalisten soololevyjen tekemistä. Siis sellaisten, joilla sooloartisti itse soittaa kaikki instrumentit. Cut loose olisi meinaan ihan kelvollinen lp, jos sillä soittaisi oikea, groovaava bändi. Rodgers on multi-instrumentalisti, mutta heti avausraidalta käy selväksi, ettei homma toimi. Tökkii, tökkii. Ei kulje, ei sitten yhtään. Meno onneksi paranee levyn edetessä, mutta alkujärkytys oli semmoinen, etten pääse irti ajatuksesta miltä tämä kuulostaisi kunnon bändin kanssa. Kuuntelukokemukseen vaikuttaa myös se kylmä tosiasia, ettei mikään mitä Rodgers myöhemmin on tehnyt pärjää Freelle.

Soolokitaristina hän on mainio. Ei ihme, sillä huhujen mukaan hän soitti jo Freen aikoihin kitaraa, Paul Kossoffin ollessa soittokelvottomassa kunnossa. Jopa Wishing wellin kitarat ovat vissiin Rodgersin käsialaa. Laulajana Rodgers on tietenkin parasta a-luokkaa, ihan ykkösvokalisteja rockpuolella. Sielukas ja blues, jolle mm. David Coverdale on paljon velkaa.

Uutta levyä pyörimään. Jälkeenpäin ajatellen 80-90 -lukujen vaihde oli hyvää aikaa perinteiselle jytämusiikille. Pahin spandexpelleily oli ohi, keskityttiin taas oleelliseen. Hyvinä esimerkkeinä vaikka Almighty, Circus of Power, Cinderella ja tietenkin Guns’n’Roses. Ja nyt levylautasellani oleva Johnny Crash. Lienee lähinnä Gunnareiden debyyttiä kiittäminen siitä, että Johnny Crashinkin edustama Aerosmith-tyylinen perusrock teki paluun. Kunnes tuli Nirvana ja teki siitä hetkeksi vanhanaikasta. Ehkä oli sen aika, ettei liikaa jämähdetty menneisyyteen.

No, joka tapauksessa Johnny Crashin Neighbourhood threat (-90) on juurevaa riffirokkia. Oikein hyvää sellaista, miun maun mukkaan. Sitä kamaa, jota on turha sen kummemmin määritellä, levy soimaan ja pää heilumaan.

Nirvanasta ja grungesta tuli mieleeni, että onko sen jälkeen tullut enää mitään vallankumouksellista musiikkimaailmaa mullistavaa tyylisuuntaa? En saa päähäni moista. Tietty hiphop-räp voi olla sellainen, mutta ei se mikään punkin tai grungen tapainen räjäyttäjä ole ollut, pikemminkin hissukseen pitkän ajan kuluessa valtaan noussut genre. Pitkään tuo ainakin on valtavirrassa pysynyt. Jonkun pitäisi kuitenkin taas tulla ja kertoa missä mennään. Ehkä ei tule. Tietoverkkojen maailmassa musiikkikin on pirstoutunut niin pieniin osa-alueisiin, että mitään kollektiivista tajunnanräjäyttäjää ei tule ehkä enää koskaan. Tai sitten minä olen jo niin vanha, etten huomaisi vaikka tulisi.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Paul Rodgers ja Johnny Crash

  1. Pekka sanoo:

    ”Kuuntelukokemukseen vaikuttaa myös se kylmä tosiasia, ettei mikään mitä Rodgers myöhemmin on tehnyt pärjää Freelle.”

    Pakko olla samaa mieltä ja eipä muutkaan bändin jäsenet koskaan pystyneet samaan. Kaupallisesti Kirke ja Rodgers toki hoitivat homman kotiin Bad Companyssa. Andy Fraser Bandin eka levy (1975) on taas kohtuullisen mielenkiintoinen sekoitus Rhodes -pianoa, bassopedaaleita, Fraserin ”köyhän miehen Rodgers” -laulua ja biisejä jotka ovat hyvää jatkumoa miehen loppuaikoijen Free -tuotannolle (”Travellin’ Man”, ”Catch A Train” jne.). Sääli, että hieno bassonsoitto oli muuttunut vain kitaramaisia fillejä hoitavaksi kuriositeetiksi. Onneks oli kosketinsoittajan pedaalit…

    Rodgersin rumpujen soitto on hyvinkin alkeellista, olis voinut edes ne antaa oikeisiin käsiin. Onneksi noita toimivia one-man-band -artistejakin on, ensimmäiseksi mieleen tulee esim. Prince, Jason Falkner, Todd Rundgren, Kevin Gilbert ja Stevie Wonder.

  2. Mika sanoo:

    Ehkä siihen lakiehdotukseen pannaan sitten: Totaalisten soololevyjen teko on ehdottomasti kielletty kaikilta artisteilta, poislukien Prince, Jason Falkner jne.

    Juicen Dokumentti taitaa olla muuten kokonaan Juicen käsialaa? Tuli vaan mieleen.

    • Pekka sanoo:

      Jep. Toimii sillä levyllä oikein mainiosti, vaikkei Juice mikään virtuoosimulti-instrumentalisti olekaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s