Nightwish – Imaginaerum

Halusin olla sitä mieltä, että Dark passion play on levy, jota Nightwish ei koskaan enää voi ylittää. Se kun on niin hyvä. Nyt olen monta päivää kuunnellut Imaginaerumia ja en enää haluakaan. En väitä -vielä- että Imaginaerum olisi Dark passion playta parempi, mutta aivan järkyttävän hyvä tämä on.

Levy on mahtipontisuuden multihuipentuma. Elokuvallinen, musikaalinen, massiivinen, raskas, ihastuttava, melodinen. Vaikka sillä ei tuttuun Nightwish-tyyliin soolokitaristi juhli, tulee kautta levyn fiilis, että Emppu Vuorinen on viimein päästetty irti, hänelle on annettu tarpeeksi tilaa. Emppu toimii johtavana muusikkona Tuomas Holopaisen rinnalla. Nightwish on lähtökohtaisesti Tuomas + solisti, mutta nyt Emppu on päässyt samalle viivalle Marco Hietalan kanssa, pois rivimiehen statuksesta.

Aloituskappale, Marcon laulama Taikatalvi, virittää tunnelman musikaaliin, kokonaisvaltaiseen teatteriesitykseen. Sen jälkeen tuleva perin abbamainen Storytime on niin järisyttävän loistava biisi, että aletaan puhua parhaasta Nightwish-kappaleesta kautta aikain. Viimeistään kertosäkeessä meiksi erittää hunajaa tai jotain vastaavaa ihan urakalla. Anette Olzon toi Dark passion playlla ja etenkin nyt bändiin sitä lämpöä ja naisellisuutta, joka siitä aiemmin puuttui. Kaikella kunnioituksella Tarja Turusta kohtaan; ilman Tarjaa Nightwishistä ei koskaan olisi tullut mitään ja luonnollisimmillaan Tarja oli aivan loistava solisti bändille.

Ghost river on perushevi popmelodialla, juuri sitä missä Anette on parhaimmillaan. Marcon kertosäe tuo kappaleeseen sopivaa rähinää ja lopussa lapsikuoron toistama kertosäe korostaa sen upeutta. Slow, love, slow on bändin kapinallisin vetäisy. Nightwish haluaa näyttää, että tekee mitä haluaa, vaikka norahjonesmaista kevytjatsia. Eikä siinä mikä, sen kun tekevät. Slow, love, slow on hyvä biisi. Ei mitenkään merkityksellinen albumin kokonaisuuden kannalta, mutta vallan mainiota kuuneltavaa. I want my tears back jatkaa  kelttihevitunnelmoinnilla. Anetten vahvuuksia käytetään hyväksi ja Marcon kanssa vuorotellen laulettu kertosäe kruunaa kappaleen levyn parhaimmistoon kuuluvaksi.

Scaretale on levyn eniten musikaalihenkisin kappale. Irrallaan kuunneltuna varmaan aika outo vetäisy, mutta osana kokonaisuutta mainio. Anetten perin bitchmäinen laulusuoritus kouraisee ihanan ikävästi jostain tuolta alavatsan seutuvilta… Arabesque on instrumentaalivälisoitto ja sitä seuraava Turn loose the mermaidsissa palataan kelttiläistunnelmiin. Anetten lämpö ja läsnäolo on jo jotain liian hyvää.

Rest calmilla aivan ihanan Anetten ja rankan Marcon duetointi on taas hyvässä balanssissa. Vaikea kuvitellakaan, että Marco olisi Tarjan kanssa päässyt tämmöiseen läsnäolon tuntuun.  Imaginaerumilla Nightwish -eli Tuomas- on oppinut tekemään sellaisia radioon sopivia kappaleita, jotka ovat täysin tasavahvoja levyn muun materiaalin kanssa. Eli ilman, että ne olisivat Evan tapaisia selkeästi munatonta ohjelmavirtaa miellyttämään tehtyjä, vaikka sinänsä vallan mainioita sävellyksiä. The crow, the owl and the dowe jatkaa edellisen levyn Islanderin linjoilla.

Last ride of the day on perinteinen ja genressään loistava powermetal-melodia, jonka kaltainen on aiemmin loistanut Imaginaerumilla poissaolollaan. Emppukin saa sen soolon. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa. Vielä tulee kuitenkin lähes varttitunnin kestävä neljäosainen eepos Son of myself. Sen kolme ensimmäistä osaa ovat mainiota kuuneltavaa, mutta aivan tolkuttoman pitkä pelkkään puheeseen keskittyvä osa Love on korni. Ko. tekele on varmasti Tuomakselle äärimmäisen tärkeä osa Imaginaerumin kokonaisuutta, mutta kaltaiselleni normikuulijalle se on silkkaa tuskaa. Sen jälkeen kuultava nimibiisi on instrumentaali, joka kokoaa yhteen levyn kantavat teemat.

Huh. On tämä paketti, on tämä. Minun on edelleen vaikea uskoa, että Tuomas ja yhtye pääsivät Dark passion playn tasolle. Jopa yli. Pakko se kai kuitenkin on. Kiitos, Nightwish.

Sitä tulevaa elokuvaa en silti halua nähdä. Maailmassa on tähän mennessä tehty vain yksi onnistunut fiktiivinen rockmusiikkiin perustuva elokuva, eli Yellow submarine. This is Spinal Tapia en uskalla fiktiiviseksi laskea…

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s