The Hunt, Lita Ford ja Gypsy Rose

Hevikatsausta vaihteeksi, 80-luvulta. Tätä olette kuitenkin odottaneet, samanlaisia pöljiä lukijat kuin kirjoittajakin.

Vääräuskoiset ovat sitä mieltä, että hevirokki on tylsää. Kanadalaisen The Huntin ja heidän vuoden 1982 The thrill of the kill -lp:n perusteella he ovat oikeassa. The hills -nimisessä kappaleessa on yritystä eeppiseen hevihymniin ja muutama b-puolen ralli on vähän menevämpää kamaa, muuten musa on svengitöntä junttausta, tylsää riffittelyä. Ei ihme, että The thrill of the kill jäi orkesterin viimeiseksi albumiksi.

Ensitutustumiseni Lita Fordiin tapahtui legendaarisen Hard rock -83 -kokoelman myötä. Fordin osuus sillä on soolodebyyttinsä nimibiisi Out for blood. Siksi olin 28 vuotta myöhemmin onnellinen saatuani tuon debyytin hyllyntäytteeksi kolmen muun Fordin lp:n seuraksi. Onko se monen vuosikymmenen odotuksen arvoinen? Laadukasta heviä, paremmanpuoleista. Ei mestariteos. -84 ilmestynyt Dancin’ on the edge on parempi. Alansa eliittiä Out for blood silti on, ei siinä mikä. En minä oikeasti odottanut kolmeakymmentä vuotta sen saamista. Oli kuitenkin mukavaa, kun viimein löytyi. Lita oli melkoinen seksisymboli teinipojalle. Sittemmin naismakuni on hieman muuttunut. On on. Hieman.

Gypsy Rosen Prey ilmestyi -90, vaan selkeää kasariheviä tämä on. Parissa biisissä on ripaus ajalleen ominaista roots-vivahdetta (Crawlin’ ja Higway-one-way), muuten mennään keskinkertaisella ameriikanhevi -linjalla. Gene Simmonsin tuottamana, muuten. Tai executive producer kaneessa lukee, mitä lie tarkoittaa. Luultavasti sitä, että Gene kävi studiossa kahvilla. Ammattitaitoista tavaraa, ei herätä suuria tunteita. Biorytmini eivät olleet tänään hevirokille otolliset; mietin Preyn pyöriessä, että miksi ihmeessä minulla on toista metriä tätä kamaa vinyylihyllyssäni…

Näitä syntyjä syviä ja äänilevyjen yleistä turhuutta ajatellessani sattui silmääni Pentti Linkolan kirja Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Tämä tekstinpätkä ponnahti sieltä esiin selaillessani teosta hevirokin pauhatessa: ”Ihmisen keskeisin ja merkittävin irrationaalisen uskon laji on usko teknologiaan ja talouskasvuun. Sen papit ja heidän laumansa uskovat omaan ja kaikkien muiden kuolemaan asti, että aineellinen ylenpalttisuus tuo mielihyvää, onnellisuutta – vaikka jokainen näyttö, läpi ihmiskunnan historian, osoittaa, että vain puute ja ponnistelu luovat ihmisarvoisen elämän, että aineellinen hyvinvointi ei koskaan johda muuhun kuin epätoivoon.”

Hmm. Divarista löytyi tänään Kansasia, Judas Priestiä ja Nazarethia. Olin minuutin verran onnellinen. Tosin onnea häiritsi hieman se, että rupesin divarista poistuttuani miettimään, että olikohan minulla Sin after sin jo ennestään. Ei ollut. Olin kotona onnellinen toisenkin minuutin.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s