Sticky Fingers – Fight for fun

Bändin nimi on napattu Rollareilta, kannen poseeraus Sladelta ja pukeutuminen… Niin. Mistähän pukeutuminen on napattu. Broadcastilta ja Hanoi Rocksilta. Sticky Fingersin Fight for fun on lenkki pitkässä ketjussa Pokon pokomaisia levynkansia.

Sticky Fingers oli parin entisen Vandaalin perustama poppoo, jonka ainoa pitkäsoitto ilmestyi -84. Se oli laadullisesti kova vuosi Poko Rekordsille. Silloin julkaistiin Eppu Normaalin Rupisia riimejä karmeita tarinoita, Popedan Kaasua, Sielun Veljien Hei soturit ja Yön Nuorallatanssija. Pokon lopullinen nousu onnistuneen alkuhuuman jälkeen alkoi ja parhaiden julkaisujen taso ja myyntimäärät pysyivät kovina vuosikymmenen loppupuolelle saakka. Mitä sitten tapahtui? Tappoiko lama kiinnostavat bändit ja levynoston, hyytyikö yhtiön henkilökunta, kiristyikö kilpailu. Vai tapahtuiko ostavassa yleisössä yksinkertaisesti sukupolvenvaihdos; suomirokin suuren nousun nähneet vanhenivat ja menettivät kiinnostuksena. Näin äkkiseltään ei tule mieleen yhtään Pokon 80-luvun jälkeistä kiinnitystä, joka olisi saavuttanut suursuosion. Tarharyhmästä erkaantunut Maija Vilkkumaa lähinnä, mutta Vilkkumaa ei soolona levytä Pokolle. Vaan se mitä Epe Helenius ja Poko Rekords teki ensimmäisen reilun kymmenen toimintavuotensa aikana riittäisi jo kenen tahansa elämäntyöksi.

Fight for funin aloittavat nimibiisi ja slademaisesti nimetty Noize reduction ovat oikein mainioita rypistyksiä, mutta jatko puuduttaa. Levyn ongelma on värittömyys. Materiaali on tasaisen hyvää, mutta mitäänsanomatonta.  Kappaleet vaihtelevat melodisesta hanoirocksmaisesta katurockista hevirokkiin, glamrockista akustiseen rämpyttelyyn. Bändi on yhdistelmä köyhän miehen Hanoi Rocksia  ja lopunaikojen Hurriganesia. A-puolen päättää hölmö Ritari Ässä -vitsi ja b-puolella on tarpeeton Sweet-cover. Hölmöt vitsit eivät ole harvinaisia Pokon levyillä.

Silti Fight for fun kuulostaa näin yli neljännesvuosisata julkaisunsa jälkeen kelvolliselta rokkilevyltä, jonka hyllyssäolemista ei tarvitse nolostellen perustella. Ilman epäonnistunutta kantta ja kenties jonkun toisen levy-yhtiön julkaisemana se ei olisi naureskelun aihe. Sticky Fingersin edustaman tyylin normidiggarit eivät arvosta yhtiötä, jolle levyttää Eput ja Popeda. Poko oli ja on enemmän kaltaisteni junttien ja perusperttien levy-yhtiö, ei kaupunkilaisen ikikyynisten trendisetteriedelläkävijöiden.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Sticky Fingers – Fight for fun

  1. StJerky sanoo:

    Tuo kansi on klassikko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s