Jo’ Buddy’s rockin’ 45

Olen lp-aikakauden lapsi, lp on mielestäni korkein tallennetun musiikin muoto. Silti sinkuissa on oma hohtonsa. Ymmärrän täysin, että monet pitävät juuri niitä ideaalisina äänitallennteina. Tällä hetkellä olen itsekin valmis yhtymään ylistyskuoroon, kun soittimessa pyörii ties monetta kertaa Jo’ Buddy & Down Home King III:n tuore neljävitonen Jo’ Buddys rockin’ 45.

Jo’ Buddy alias Jussi Raulamo on kaikesta alan medioilta ja harrastajilta saamastaan suitsutuksesta huolimatta edelleen liian vähän tunnettu amerikkalaisen rytmimusiikin suomalainen sanansaattaja. Miehen levytysura on kestänyt jo ainakin 20 vuotta, kenties enemmänkin; omasta hyllystäni löytyvä ensimmäinen Raulamo-johdannainen on One O’clock Humphin Mumbo gumbo vuodelta -92. One O’clock Humphin lisäksi hän on pyörittänyt Groovy Eyes ja Tiny Tones -orkestereita ja esiintyy nykyisin päätöikseen joko soolona tai vaihtoehtoisesti duona rumpalinsa Down Home King III:n (Tyko Haapala) kanssa. Aiemmista bändijulkaisuista on pakko mainita erityisesti Helge Tallqvistin ja Groovy Eyesin yhteislevy Plays George ”Harmonica” Smith, joka on yksi komeimpia kotimaisia blueslevyjä.

Ehkä kaikkein omimmillaan Raulamo on kuitenkin nykyisin, duona Down Home King III:n kanssa. Heiltä on ilmestynyt jo kolme komeaa pitkäsoittoa (Grits & rattles, Whole lotta things to do ja Everything’s gonna be allright, viimeisin myös ihan oikeasti lp:nä) ja yksi sinkku ja nyt kenties hieman Nick Curran & the Lowlifesin viimevuotisen Reform school girlin innoittamana ja 45-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi tämä toinen loistava singlejulkaisu. Raulamo ja Haapala vetäisevät kaksi alle kolmen minuutin rock’n’rollia siten kuin ne vetäistä pitää. Curley Mae rock on Little Richard -henkinen, mutta silti raulamolaisen omaperäinen nopea huudatus, b-puolen Yo’ mine all mine on samaa tavaraa hieman popimmalla kertosäkeellä varustettuna. Lyhyesti sanottuna aivan loistavaa kamaa molemmat.

Vaikka olen nähnyt duon livenäkin pari kertaa, niin edelleen täytyy ihmetellä sitä täyteläisen metelin määrää minkä kaksi miestä saa aikaan. Raulamon kitarointi on niin alkuvoimaisen raakaa ja monipuolista, että basistin ”puute” ei tunnu ollenkaan. Eipä sitä basistia tarvinnut aina Howlin’ Wolfkaan, siinähän säästi silkkaa rahaa kun kitaristi veteli tarvittavat alaäänet… Down Home King III hakkaa rumpujaan äärimmäisen kovaa, mutta samalla järjettömän svengaavasti ja ilmavasti. Soittajat ovat sisäistäneet esittämänsä musiikin, niin muodon kuin sisällönkin.

Jo’ Buddy ja Down Home King III keikkailevat ahkerasti, joten jos maailman paras valkoinen omaa afroamerikkalaista rytmimusiikkia soittava duo kiinnostaa kantsii mennä paikalle.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s