Paul Oxley’s Unit, Organ ja Leevi & the Leavings

Duran Duranin Rio oli kova juttu aikanaan. Hyvä edelleen, loistava poplevy. Silloin poikabändeissäkin oli kunnianhimoisia muusikoita, ei pelkkiä poseeraajia. Tuohon aikaan suosikit vaihtuivat nopeasti. Parissa vuodessa musiikkimakuni lennähti Elviksestä Duran Duranin kautta Popedaan ja hevirokkiin. Nykyisin ei moiseen vauhtiin kykene, mutta pidän noista kaikista edelleen. Outoa.

Tämän aasinsillan kautta siirrytään 80-luvun alkuun. -81 selvisi Paul Oxley’s Unitin ansiosta millaista on suomenruotsalainen brittipop. Minulle jäi reaaliaikana ko. yhtyeestä mieleen kolme asiaa: Terry’s inside, brittikosketinsoittaja (Nyrok Cityn ansiosta), joka ei näköjään edes soittanut debyyttilevyllä ja makrobioottinen ruokavalio. Makrobioottinen ruokavalio? Suosikissa tai OK:ssa kerrottiin, että Oxleyn Paul söi keikkamatkoilla ituja ja eli terveellisesti. Mitä helvettiä? 80-luvulla rokkarit  söivät lihapiirakkaa ja nakkia yöhuoltsikalla, fennovegaanit ja muut absolutistit tulivat kehiin segmentteineen, pylväsdiagrammeineen ja osinkoineen vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Edelläkävijä oli hän, Paul.

Mutta se siitä. Ostin Living in the western worldin. Miksi? Sain halvalla ja pidin jossain määrin Terry’s insidesta kymmenen-yksitoistakesäisenä. Ihan ookoo se on vieläkin, tosin Spanish bars on parempi. Muuten levyn biisimateriaali on keskinkertaista. Vauhti on paikoin hirmuinen, välillä piti tarkistaa millä nopeudella soitin pyörii. Paul Oxley’s Unit on melko persoonatonta, mutta ei niin huonoa kuin yleensä halutaan muistaa.

Elettiin syntikoiden valtakautta. Jopa Suomessa. Sen kertoo Organ -yhtyeen futuristinen Nekrofiilis -lp (1982). Ei  meiksin peruskauraa, mutta on tämä hillittömän hauska levy. Tietty lähinnä Mikko Saarelan ansiosta. ”Senkin puutteen robotit korvaa, ettei ollut mulla nuottikorvaa listahiteillemme, siksi Eppu Normaalista sain fudua. En enää tahdo tutkia lahnan kutua, tahdon soittaa futua.” Heh. Iktyologi Saarela on ollut monessa mukana. Punkkia, futua, kantria, zydecoa, etnoa. Mitä lie muutakin. Nekrofiiliksen hittibiisi oli Kärpästen juhlat, jonka kuulemiselta ei voinut 30 vuotta sitten välttyä. 30! Voi hyvä Luoja. Human Leaguella ja Yazoolla oli silloin muutama hyvä biisi.

-82 syntikoista innostui myös Gösta Sundqvist. Leevi and the Leavingsin Kadonnut laakso sisältää pari täydellistä sen alan poppista, mutta myös rockabillyä, ABBAa, iskelmää, reggaeta, lännenelokuvamusiikkia. Kaikkea tätä Leavings-tyyliin. Vaikka Leevi and the Leavingsin varsinainen kultakausi alkoi vasta jokunen vuosi myöhemmin, on Kadonneella laaksolla kasassa kaikki se mikä teki yhtyeestä loistavan. Sundqvist oli pirullisen herkkä ja nerokas virnuilija jo tuolloin.

Seven down, ten to go.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s