Masi, Tafolla ja Moore

Kaivelin kylmän kesäpäivän kunniaksi hyllystäni vähälle kuuntelulle/kokonaan kuuntelematta jääneitä hevikitaristien soololevyjä. Ai että eikö niinku ole parempaa tekemistä, häh. Alex Masi, Joey Tafolla ja Vinnie Moore. Sattumalta kaikilta Roadrunnerin julkaisemat lp:t. Muita yhdistäviä tekijöitä levy-yhtiön lisäksi ovat ainakin hirmuinen vauhti, kikkailu tahtilajeilla ja isot tukat.

Alex Masin bändi Masi oli ihan mainiota perusheviä. Pari levyä löytyy hyllystäni ja niiden innoittaman ostin Attack of the neon shark -soololevyn vuodelta -89. Levy alkaa aivan kelvollisella Jeff Scott Soton laulamalla kevythevillä. Loppulevy on instrumentaalia. Quiet Riotista tuttu Frankie Banali rummuttaa, Masi hoitaa kaikki muut soittimet. Levyä kuunnellessa tulee mieleen, että Masi haluaa näyttää olevansa muutakin kuin hevikitaristi. Musiikki on tarkoituksellisen monimutkaista, jatsintapaista. Levyllä ei oikeastaan ole biisejä, ainoastaan soittotaidonnäytteitä. Aika fakiiri pitää olla, jos erottaa kappaleet toisistaan. Olisi saanut suutari pysyä lestissään, eli hevirokissa. Levyn ajanmukaisista soundeista tuli hetkittäin mieleen samana vuonna julkaistu Ilkka Rantamäen mainio Cat house -lp. Rantamäki vetää pisteet kotiin soittamalla biisejä, ei pelkkää kitaraa. Tai tämmöinen muistikuva minulla on, pitkään aikaan en ole levyä kuunnellut.

Joey Tafollan Infra-blue (1991) on selkeämpi levy. Sillä on oikeita biisejä, meno on juurevampaa eli rokimpaa kuin Masilla. Hyvällä tahdolla levyltä aistii jopa bluesin ja funkin tapaista musiikkia. Todella hyvällä. Taidonnäytemusiikkia tämä silti on, tunne ei välity. Eniten tällaisesta nauttii soitto-orientoituneet kuulijat, ne joille ainoa merkitsevä asia on ”hyvin soittaminen”. Levylle on mahtunut vain yksi sekoilukapple, eli antikliimaksina toimiva rumpalin säveltämä kolistelu. Basistikin on saanut oman soolokappaleensa.

Vinnie Mooren Mind’s eye (1986) osoittautui tämän katsauksen selkeästi parhaimmaksi levyksi. Moore tiluttaa heviä, ei tarvitse selitellä. Kyseessä on hänen ensimmäinen levynsä, joten tarvetta laaja-alaisuuden osoittamiseen ei vielä ole. Parissa biisissä on jonkinlaisia Iron Maiden -kaikuja, se ei ainakaan vähennä mielenkiintoa. Pakolliset slovaritkin Moore tiluttaa hirmuisella vauhdilla, niinkuin tapoihin kuuluu. Olen iloisesti yllättynyt, sillä ostin tämän taannoin vain ja ainoastaan siksi, että jotain oli saatava.

Juhannuksen viettoon virittäydyn kyllä jollain ihan muulla. Eli Robert Pete Williamsilla, Son Housella ja Emmylou Harrisilla.

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s