Tygers Of Pan Tang

Tygers Of Pan Tang kuuluu pitkään listaan NWOBHM-bändejä, jotka eivät saavuttaneet suursuosiota. Aika harva saavutti. Iron Maiden ja Def Leppard. En muista kuulleeni Tygers Of Pan Tangia ollenkaan reaaliaikana, 80-luvulla. Silloin ei ollut Spotifyta eikä YouTubea, lapset. Oli vain murtomaahiihtoa ja makeuttamatonta puolukkasurvosta.

Onneksi tilanteen voi korjata vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Hyllyyni on päätynyt bändin albumit Wild cat (1980), Crazy nights (1981) ja The cage (1982). Wild cat on bändin debyytti. Musiikki on raakaa, paikoin raakilemaista, riffirokkia. Nykykatsannon mukaan ei järin heviä. Laulaja Jess Coxin ääni on raaka myös, tulee hieman mieleen Paul Di’annon aika Maidenissa. Toisaalta sama tuli mieleen Crazy nightsilla, jolla laulajaksi on vaihtunut hieman pehmeämpi Jon Deverill. Crazy nightilla kokoonpano on kasvanut toisella kitaristilla, John Sykesillä. Miehellä, jonka myöhempien aikojen saavutuksiin kuuluu Thin Lizzyn ja Whitesnaken muuttaminen moderniksi heviksi. Whitesnaken kohdalla valitettavasti, mutta Lizzyn Thunder and lightning on mainio tekele. Olen tosin melko yksin mielipiteeni kanssa.

Crazy nightsilla Sykes on tuonut Tygers Of Pan Tangiin monipuolisuutta ja tiukkuutta. Kahden kitaran sooloilu on mukavaa kuunneltavaa. Wild catilla soolot olivat vain pakollinen osa biisiä; mukana siksi että tapa on semmoinen. Deverill on tosiaan Coxia asteen pehmeämpi, mutta myös taidokkaampi laulaja. Silti persoonaton, ei siitä mihinkään pääse. Persoonattomuus vaivaa koko bändiä, Sykesiä lukuunottamatta. Laulaja on kuitenkin yleensä se, joka erottaa bändin massasta suuren yleisön silmissä. Deverillistä ei tähän löydy särmää. Muuten levy on hyvää alansa musaa. Melodista, mutta jykevää heviä.

The cage aloitusbiisin sähkörummun pauke pani minut taas ihmettelemään vaihtuiko jytä kasariheviksi tosiaan näin varhaisessa vaiheessa. Olen halunnut uskoa, että Suuri Muutos tapahtui 80-luvun puolivälin jälkeen. The cage on radioystävällistä poppia. Valitettavasti tylsää sellaista. Sykes on vaihtunut toiseen mieheen, yleissoundi modernisoitunut. Biisimateriaali keskinkertaista. Vaikka Love potion no. 9 -versio ei muuta mielipidettäni siitä, että hevibändien pitäisi jättää rockklassikot rauhaan on se silti levyn verevin biisi. Ainoastaan You always see what you want to see rokkaa jotakuinkin samanveroisesti.

Urputuksestani huolimatta Wild cat ja Crazy nights ovat ihan mallikelpoista kamaa. Niiden välissä ilmestynyt Spellbound pitäisi vielä hommata, ihan vaikka Sykesin takia.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s