Heräteostoskatsaus loman alkajaisiksi

Juuri alkaneen loman kunniaksi valikoitu ja pikainen katsaus muutamiin viime aikojen hankintoihin:

Buckwheatin Hot tracks (1973) kuuluu sarjaan ”jotain nyt vaan oli saatava”. Eli ihan never heard -osaston bändi meiksille. Mutta kun takakannen kuvassa kolmella viidestä miehestä on viikset ja yhdellä täysparta, niin ostoreaktionhan se laukaisee. Naislaulaja vielä, viiksien puute pelkkää plussaa hänen kohdallaan. Ei levy huono olekaan, päinvastoin. Mainiota kantrahtavan juurevaa ja rytmikästä rokpoppia aikuiseen makuun. Kun covervalintana on Will the circle be unbroken ei aivan metsässä voida olla.

Procol Harumin Something magic (1977) on progen viimeisiä kuolinkorahduksia ennenkuin punk tuli ja potki kuoliaaksi koko genren. Joksikin aikaa. Vaikkei levyltä löydy yhtään edellisen albumin Procol’s ninthin Pandora’s boxin kaltaista iskusävelmää on Something magic B-puolen täyttävästä The worm & the tree -spektaakkelista huolimatta -tai sen takia- taattua Procol-laatua yhtä kaikki. Kuulijasta riippuu onko se kehu vai moite.

Moody Bluesin On the threshold of a dream (1969) on kai tajuntaalaajentavan mystistä sisäavaruuden matkailua ja semmoisenaan oikein viehättävää tunnelmointia ja progepoppia. Mahdollisesta vaikeudestaan  huolimatta mukavaa kuunneltavaa.

Ei voi olla totta? Se outoja blogimerkintöjä rustaava hölmikäs kuuntelee jopa Elton Johnia? Siis sitä tyyppiä, joka raiskasi Candle in the windiä jonkun rimprempsan hautajaisissa, on säveltänyt Muskan Krokotiilirockin ja rahoitti jalkapallojoukkuetta? Näin on, juu. Don’t shoot me I’m only the piano player (1972) kustansi divarissa yhden euron, pitihän se poimia hyllyyn Honky chateun ja Goodbye yellow brick roadin seuraksi. Parhaimmillaan Elton on vallan mainio biisintekijä. Don’t shoot mellä ei Crocodile rockin lisäksi taida kuitenkaan muita hittejä olla. Vaan mikäs tällä, eihän tällä mikä, kuuntelee tätä. Mikä siinä onkin, että Elton Johnista tulee aina ensimmäiseksi mieleen Iltasanomissa ollut lööppi ”Elton John Lennonin paikalle” Beatlesin re-unionia käsittelevän huhun yhteydessä. Ja vatsahuuhtelu.

Huh. Olihan tässä urakkaa. Hyviä levyjä, mutta Buckwheatia lukuunottamatta hirmuisen ankaraa keskittymistä vaativia. Seuraavaksi haluan kuunnella jotain aivot narikkaan -tyylin kamaa ja unohtaa kaiken ajatteluun ja anlyseeramiseen viittaavankaan. Oisko se niin, että kaljaa koneeseen ja Ukkometsoon…

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s