Anonyymit addiktit, ideologinen dilemma

-Hei Mika!

(Kuulusteltava mutisee jotain epämääräistä.)

-Mikä miestä painaa? Onko morkkis? Onko taas levyhylly käynyt pieneksi?

-Noo, vähän sitäkin. Tosin muut murheet tässä nyt lähinnä.

-Jahas. Ikävä sanoa, mutta olen oikeastaan helpottunut, että sinulla on elämässäsi muitakin murheita kuin levyt. Haluatko keskustella asiasta?

-En erityisemmin. Mutta pakko kai se on, kun on täällä määrätty käymään.

-Olen pelkkänä korvana.

-Se on se blogi kun painaa. On ongelmia sen suhteen.

-Niin se blogi. Sen pitäminen ei ole mitenkään välttämätöntä eikä edes erityisen suotavaa. Olen huomannut, että kommenttialueella on välillä vaarallisia vihjeitä.

-Ei se ole ongelma. Ongelma on siinä, että ostin En valinnut asiaa -cd:n. Haluaisin kirjoittaa siitä, mutta en pysty.

-Miksi et?

-No hei, kuule. Synnyin ja kasvoin kiihkoilemattomassa, mutta silti äärikeskustalaisessa perheessä ja suvussa. Tunsin lapsena olevani pahanteossa, jos kävin ostamassa karkkia E-liikkeestä. Arvaa miltä tuntuisi käydä kirjoittamaan taistolaislauluista. Vaikka tuo musiikki on osa lapsuuteni soundtrackia. Mutta että julkisesti tunnustaisin diggailevani siitä, huh huh.

-Miten se voi olla lapsuutesi soundtrackia, kun kerran umpilandella asuit. Siellä missä oli ainoastaan pari hassua vasemmistolaista, vähän niinkuin kylähulluina?

-Altistuin taistolaismusiikille Yleisradion ja aatetta tuolloin kannattavan siskoni ansiosta.  Parhaiten jäivät mieleeni tietysti ainoastaan muodoltaan poliittiset Kalliolle kukkulalle ja Sinua sinua rakastan, joita hoilattiin joka paikassa. Kaikkihan ne tuntee.

-Mikä tässä on ongelma, sen kuin kirjoitat levystä jotain ja se siitä.

-Ongelma on siinä, että nämä En valinnut asiaa -levyn 70-luvun edistykselliset nuoret huutavat kädet nyrkissä, kiiluvin silmin Neuvostoliiton ja kommunismin ylistystä. Alkuperäisen kommunismin ihanteet ovat kannatettavia, mutta niiden käytännön toteuttaminen oli imperialismia ja diktatuuria vailla jalon aatteen perusperiaatteiden häivähdystäkään. Kommunistisen järjestelmän kuolonuhrit lasketaan kymmenissä miljoonissa.

-Nii-in?

-Onko väärin kuunnella tätä levyä pelkästään musiikkina, silmänsä ideologialta ja sen jäljiltä sulkien? Hyväksynkö Stalinin, Maon, Pol-Potin, Kim Il-Sungin ynnä muiden veitikoiden rikokset kuuntelemalla ja diggailemalla tätä levyä?

-Hmm, köh köh, tuota noin. Otatkohan sinä taas tämän asian liian vakavasti? Sehän on vain musiikkia.

-Jaa. Että voin unohtaa ruumisröykkiöt ja rauniot? Kuuntelen musiikkia vain siitä naiivista lähtökohdasta, että esittäjät olivat vakavissaan luomassa tasa-arvoista ihanneyhteiskuntaa? Tai mukana pelkästään siksi, että se oli muotia? Mitäs näistä pikkujutuista, vankileirien saaristoista, tietoisesta harhaanjohtamisesta, hyödyllisistä idiooteista, opportunismista, takinkääntelyistä?

-Hei, minä esitän täällä kysymykset, yritä sinä vain pohtia vastauksia.

-Musiikkinahan tämä on enimmäkseen hyvää. Poliittinen laululiike keräsi ympärilleen taiteellisesti poikkeuksellisen lahjakasta väkeä. Johtui varmaan siitä, että niissä piireissä oli kuulemma parhaat bileet ja saanti varmaa. Totta kai sellainen väki saa aikaan kestävää taidetta. Lie tosiaan ollut pelkkä tekosyy koko kommunismi. Hitot ideologiasta, pääasia että musa oli hyvää ja mimmit kauniita. Ja olivathan ne, katso nyt vaikka Kristiina Halkolaa.

-Miten minusta tuntuu, että tämä keskustelu ei tälläkään kertaa mene ihan niitä latuja kuin pitäisi.

-Osa levyn kappaleista on liikuttavan kauniita, osa epäonnistunutta provokaatiota. Osa kohottavaa taistelumusiikkia, osa nolostuttavaa propagandaa. Heh, Lenin-setä asuu Venäjällä ja sillä on niin suuri otsa että sinne mahtuu maa ja taivas ja vaikka Ho-Tshi Minh. On kyllä niin campia kuin voi olla. Sitten toisaalta joku Natalia on ihan älyttömän vaikuttava teos. Nuoruustango on aina komea, vaikka parodialta haiskahtaakin. Jos rakastat, Sinua sinua rakastan, Ei puolikasta, eihän noista pistä kukaan paremmaksi. Tartu hetkeesi, Sinun lapsesi, Laulu siirtotyöläisestä, Toveri mitä odotat, melkein tässä tekee mieli hypätä barrikadeille. Onneksi paasaaminen menee usein niin överiksi ja suorastaan törkeäksi, että muistan tämän olevan vain viihdettä. Mitä näistä nyt sanoisi? En ole heidän puolellaan, mutta en ole heitä vastaankaan.

-No niin, kirjoita se blogimerkintä ja se siitä. Oletpahan sen ajan poissa pahanteosta.

-En tiedä. Olivatko asiat edes niin huonosti 70-luvun alussa kuin nämä antavat ymmärtää. Nykyisinhän näille lauluille olisi enemmän tilausta. Pätkätyöt, työpaikkojen vienti Intiaan, palkaton työvoima milloin milläkin verukkeella, jatkuva tuloerojen kasvu, mitä näitä nyt on. Wahlrooskin, entinen taistolainen. Huh. Ei siinä yksi Paleface riitä mihinkään. 40 vuotta vanhaa kapinaako tässä pitää ruveta tekemään. Vai sata.

-Jospa kuuntelisit sitä kasariheviä vaan.

-Lainasin muuten Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja -teoksen. Jos sen lukemisen jälkeen uskaltaisin paneutua blogimerkinnän tekemiseen aiheesta. Toisaalta ostin myös Kaj Chydeniuksen tuoreen Tule aurinko kaunis -cd:n. Se on vähemmän poliittinen, ehkä siitä on helpompi kirjoittaa.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Anonyymit addiktit, ideologinen dilemma

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s