The amazing kamikaze syndrome ja Back to back

1983 oli käänteentekevä vuosi musiikkidiggailussani. Luokkatoverini äänitti minulle 90 minuutin kasetin, jonka toisella puolella oli Rainbown Rising parilla In rockin biisillä täydennettynä ja toisella Hardrock -83. Se oli menoa. Sattumalta poimin äsken divarista Sladen ja Status Quon tuona vuonna julkaisemat albumit hyllyyni. -76 ilmestynyt Rising ja Hardrock -83 ovat löytäneet tiensä kokoelmiini luonnollisesti jo aikoja sitten. Silloin kivikaudella kun tosiaan ostettiin kavereilta kasetille äänitetyt levyt ihan kaupasta heti kun siihen oli mahdollisuus. Siihen saattoi mennä vuosia aikaa, mutta hometaping ei todellakaan ollut killing music.

Sladen The amazing kamikaze syndrome ei  kuulu bändin arvostetuimpiin tuotoksiin. En tajua miksi ei. Levyllä on iskusävelmää iskusävelmän perään. Mikä tahansa aikansa jytäbändi kelpuuttaisi ohjelmistoonsa minkä tahansa tämän albumin kappaleista. Slam the hammer down kuuluisi Mötley Crüen parhaimpiin kappaleisiin, Popeda olisi palanut halusta säveltää In the doghousen, diskohileet pomppineet itsensä hikeen High and dryllä, Euroviisut olisi voitettu My oh myllä ja mikä tahansa hardrockiin kallellaan oleva AOR-pumppu levyttänyt mielikseen Cheap ’n’ nasty loven jne. Tietenkin Amazing kamikaze syndrome kuulostaa 80-luvulta. Hieman se tökkii, mutta aika oli semmoinen. Oikein hyvä levy, todellista hyvän mielen kamaa. Lisään Amazing kamikaze syndromen ilolla siihen ei-välttämättä-hirveän-pitkään listaan onnistuneista 70-luvun bändien kasaripäivityksistä.

Back to back oli ensitutustumiseni Status Quoon, serkkulikalla kun oli se reaaliaikana kasettina. Ei kuulu bändin arvostetuimpaan tuotantoon tämäkään. Tosin, aivan kuten Sladella, ei kai Quolla mitään arvostettua tuotantoa edes ole. Ainakaan kriitikoiden mielestä. Nykyisin on entistä epätrendikkäämpää digata Status Quoa, koska eräskin oppositiojohtaja on maininnut sen suosikkiorkesterikseen. Hui, varmasti pidetään junttina, jos Quosta tykkää. Minun kohdallani tietysti ihan oikeutetusti, juntti mikä juntti.

Back to back on hieno levy. Osin diggailuni on varmasti nostalgiapohjaista, mutta kyllä tämä kestää analyyttisemmankin kuuntelun.  Levyllä on suunnilleen joka toinen biisi perinteistä Quo-ränttätänttää (A mess of blues, Can’t be done, Win or lose, Going down town tonight) ja joka toinen radioystävällisempää poppia (Ol’ rag blues, Too close to the ground, Stay the night). Mausteena vähän kantripoppia Marguerita timen, kasarihardrockia Your kind of loven ja hieman rajumpaa riffailua No contractin muodossa. Olen iloisesti yllättynyt, en uskonut Back to backin kestäneen aikaa näin hienosti.

1983 täytin 13 vuotta. Hienoja levyjä ilmestyi muutamia mainitakseni esim. Big Countrylta, Black Sabbathilta, Blackfootilta, David Bowielta, Diolta, Thin Lizzyltä, Stevie Ray Vaughanilta ja ZZ Topilta. Suomirokin eittämättömät klassikot Lapset, Aku & Köyhät Pojat ja Kaasua… sulostuttivat teinipojan vaikutuksille alttiita korvia tuona vuonna. Sladen ja Status Quon tuolloiset julkaisut kuuluvat sarjaan ”ei muuta kuin happy rock’n’roll”: Hölmöhän se on joka ei näillä levyillä saa hymyä huulille ja vibaa punttiin.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: The amazing kamikaze syndrome ja Back to back

  1. StJerky sanoo:

    Myös Sladen ”Till Deaf Do Us Part” on ihan hillittömän hyvä levy jonka jokaisen piisin olisi pitänyt olla hitti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s