Hiroshima – Taste of death

Silläkin uhalla, että blogi painottuu liiaksi hevirokkiin ja viimeisetkin lukijat häviävät otan käsittelyyn Hirsohiman Taste of deathin vuodelta -84. Tosin ei kai nykyaikana kukaan muu kuin minä pidä tällaista musiikkia hevirokkina. En muista Hiroshimasta muuta kuin yhden Soundissa olleen jutun ja tietysti maininnan Albert Järvisen tuoreessa elämäkerrassa. Hiroshima on suomalainen bändi, vaikka on sitä ruotsalaisenakin pidetty. Aivan sama. Nämä veijarit ovat ottaneet itselleen niin hassut taiteilijanimet, että jopa Ozin vastaavat tuntuvat järkeviltä niiden rinnalla. Se on jo jotain se. Tosin kyllä Ape DeMartini on kuitenkin kova kilpailija Hero O’Haralle, Luke Powerhandille ja Jake Killerille.

Taste of death on perusrunttausta hyvillä, selkeillä, Ruotsissa Jimi Suménin takomilla soundeilla varustettuna. Musiikista tulee mielleyhtymiä nimiin AC/DC, Thin Lizzy, jopa Iron Maiden. Vanhakantainen meininki, siis. Jos olisin kuullut albumin reaaliaikana 14-vuotiaana olisin kuolannut erityisesti kitarasoolojen perään. Tilusta riittää. Mikäs siinä, se sopii tähän genreen ja sillä hyvä. Laulaja Tony Hanoverin (kas kun ei Hangover) englanti ei ole kansainvälistä tasoa eikä hän muutenkaan pärjää esim. kollegalleen Kepa Salmirinteelle. Hoitaa kuitenkin hommansa, se riittää. Lähinnä rumpalin ansiosta jotkut kappaleet jämähtävät täysin svengittömään junnaukseen, mutta niinhän ne tekevät vaikkapa Vinny Appicellakin. Että hyvässä seurassa tämä herra Quick on.

Kappaleet ovat enimmäkseen nopeita, meneviä riffirokkeja. Erikseen haluan mainita Albert Järvisen soololla varustetun southernrockmaisesti loppuaan kohti paisuvan voimaballadi Dreamworldin, Kissiä peesaavan ja/tai hämmentävästi Judas Priestin Turboa ennakoivan ja konseptista poikkeavan discokompilla etenevän Touch men -jolla laulaja jopa kuulostaa hieman Halfordilta- ja jylhän, levyn menevimmän ja heveimmän kappaleen Soldier of the worldin. Ne selkeästi erottuvat massasta, vaikkei biisimateriaalissa mitään rimanalituksia olekaan. Midnight fighterissa on tosin bassosoolo, mutta elämä on kärsimystä, kuten mummovainaani tapasi sanoa.

Sireenin ulvonnalla alkava ja räjähdykseen päättyvä Taste of death on sellainen rennon ammattimainen remellyslevy. Ei sillä kuuhun mennä, mutta kenenkään mukanaolleen ei tarvitse nolostella mitään. Paitsi ehkä taiteilijanimiä.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s